Oikeuslaitos ja onnenkeksien mietelausemagia
Mielikuvaan sorretusta seksuaalisesta vähemmistöstä liitetään usein myyttinen mielikuva vääjäämättömästä edistyksestä – ihmiskunta edistyy, kun valistunut nykyaika auttaa sorrettuja vähemmistöjä saavuttamaan oikeutensa. Eliitti käyttää näitä propagandakuvia oikeuttaakseen epädemokraattisten menetelmien käytön pakottaessaan kaikki väestönosat elämään sukupuolineutraalin avioliittolain ehdoilla.
Näin tapahtui esimerkiksi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksessä Obergefell v. Hodges, jossa korkein oikeus niukalla 5-4 enemmistöllä päätti, että samaa sukupuolta olevilla pareilla on perustuslaillinen oikeus solmia avioliitto. Tunteisiin vaikuttavien mielikuvien avulla enemmistöpäätöksen viisi tuomaria oikeuttivat avioliittorakenteet, jotka loukkaavat lapsen perustavaa oikeutta isään ja äitiin. Tällä tavalla he saattoivat torjua moraalisen tietoisuuden yhteiskunnan kaikkein haavoittuvimpiin jäseniin kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta, jolle he itse olivat antamassa ”perustuslaillisen oikeutuksen” ja kokea olevansa moraalisen edistyksen ja suvaitsevuuden sankareita näin tehdessään.
Korkeimman oikeuden tuomari Anthony Kennedy vetosi tähän mielikuvaan lausunnossa, jonka hän kirjoitti enemmistöpäätöksen tueksi. ”Samaa sukupuolta olevien parien avioliitto-oikeuden kieltäminen tuottaa vakavaa ja jatkuvaa vahinkoa erityisesti siksi, koska historiassa heidän suhteisiinsa on pitkään suhtauduttu torjuvasti. Tämän oikeuden kieltäminen homoseksuaaleilta kohdistaa heihin epäkunnioitusta ja alistaa heitä” (s. 22).
Kennedy luo mielikuvan, että ilman oikeutta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon ihmiset on tuomittu jatkuvaan yksinäisyyteen, ikään kuin heiltä kiellettäisiin parisuhteen muodostaminen ja jopa kaikki inhimillinen kontakti samalla, kun heiltä kielletään oikeus solmia avioliitto samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. ”Avioliitto on vastausta yksinäisen ihmisen yleismaailmalliseen pelkoon, että hän joutuu esittämään kutsun löytämättä ketään, joka siihen vastaisi. Se tarjoaa toivon kumppanuudesta ja ymmärryksen ja varmistuksen, että molempien vielä eläessä molemmilla on joku, joka hänestä välittää ja huolehtii” (s. 14).
Käyttämällä hyväkseen mielikuvaa yksinäisestä, sorretusta ja leimatusta vähemmistöstä Kennedy onnistuu kätkemään sukupuolineutraalin avioliittolain sisältämän lasten oikeuksien loukkauksen ja kuvaamaan itsensä sorrettujen oikeuksien urheana puolustajana. Ei ole väliä, että tässä tapauksessa ”sorrettu vähemmistö” koostuu vaikutusvaltaisissa asemissa olevista aikuisista, jotka voivat käyttää taloudellista vaikutusvaltaansa ajaakseen omia oikeuksiaan ja omaa julkista kuvaansa. Tämä tosiasia häivytetään ihmisten mielistä tehokkaasti näiden rikkaiden miesten rahoittaman propagandan avulla.
Eriävässä mielipiteessään tuomari Scalia kritisoi oikeutetusti tämän oletetusti juridisen lausunnon melodramaattista sävyä ja siitä ilmenevää tervejärkisen juridisen päättelyn puutetta. Hän kritisoi sitä, että korkein oikeus päättää tämän väittelyn lausunnolla, jossa ”ei ole edes lain ohutta pintakiiltoa”. Hän kiinnittää huomiota siihen, että ”lausunnon ilveilyjen ja muistolauseriimittelyjen alle on haudattuna avoin ja hätkähdyttävä väite”, jonka mukaan olennaista perustuslaillisten oikeuksien määrittelyssä ei ole se, mitä perustuslain luojat ja hyväksyjät alun perin tarkoittivat.
Korkeimman oikeuden enemmistö katsoo voivansa ”harkitun arvionsa” pohjalta tulkita perustuslakia vapaasti niin kuin hyväksi näkee. Tätä näkemystä edustava Kennedyn ”lausunto on puettu tyyliin, joka on yhtä mahtaileva kuin sen sisältö on omahyväinen”. Ongelmana on se, että ”lausunnon mahtailevat syvällisyydet ovat usein syvällisesti ristiriitaisia”. Yhdysvaltain korkein oikeus on luopunut kurinalaisesta juridisesta päättelystä ja vajonnut käyttämään ”onnenkeksien mystisiä mielilauseita” (ss. 7-8).
Scalia kritisoi myös ylioptimista uskoa väistämättömään edistykseen, joka innoittaa enemmistöpäätöksen kirjoittaneita tuomareita ja johtaa heitä suuruudenhulluihin harhakuviin: ”Mutta todella hämmästyttävää on tämän päivän juridisen vallankaappauksen ilmentämä ylimielisyys. Tämän päivän enemmistön muodostaneet viisi tuomaria voivat täysin levollisesti ja tyytyväisinä päätellä tietävänsä — että instituutio, joka on yhtä vanha kuin itse valtio, ja jonka vielä 15 vuotta sitten hyväksyi jokainen kansakunta historiassa, ei voi mahdollisesti perustua mihinkään muuhun kuin tietämättömyyteen ja kiihkoiluun” (ss. 6-7).
