John Corvinon vasta-argumentti
Viestiargumentilla on siis kaksiosainen moraalinen ydin: 1a) Puolisoiden moraalinen eheys edellyttää elinikäistä sitoutumista avioliittoon ja puolisouskollisuuteen, koska muussa tapauksessa puolisoa ei suhteessa kohdella itseisarvoisena olentona vaan välineenä omien päämäärien saavuttamiseksi. 1b) Lapsilla on moraalinen oikeus kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa.
Sukupuolineutraalin avioliittolain ehkä merkittävin filosofinen puolustaja John Corvino (2012: 54-55) myöntää, että viestiargumentti voi olla kaikkein vahvin argumentti, mitä naisen ja miehen avioliiton puolustukseksi voidaan esittää: sen tarkoituksena ei ole hyökätä homoseksuaaleja vastaan vaan puolustaa lapsen oikeuksia. Corvinon on kuitenkin vaikea tehdä argumentille oikeutta, koska hänen päähuomionsa kiinnittyy avioliiton empiirisiin seurauksiin: lapset voivat parhaiten kasvaessaan biologisen isänsä ja äitinsä kodissa. Lisäksi Corvino keskittyy tarkastelemaan kysymystä adoption näkökulmasta ja kysyy: Tarvitsevatko adoptiolapset korvaavan isä- ja äitihahmon? Corvinon mukaan lapsi ei tarvitse sukupuolten toisiaan täydentävyyttä, vaan hän voi yhtä hyvin kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman hoidossa.
Corvinon väite sukupuolien toisiaan täydentävyyden merkityksettömyydestä lapsen kasvatuksessa on ristiriidassa laajan tutkimusaineiston kanssa. Mutta oletetaan argumentin vuoksi Corvinon olevan oikeassa empiirisessä väitteessään, että lapsi voi yhtä hyvin samaa sukupuolta olevan kuin eri sukupuolta olevan adoptioparin kodissa. Tämä vasta-argumentti ei osu viestiargumentin moraaliseen ytimeen, koska avioliiton viesti koskettaa kaikkia perheitä, ei pelkästään adoptioperheitä. Kun tämä perinteisen avioliittolain lähettämä viesti äidin ja isän välttämättömyydestä sukupuolineutraalin avioliittolain myötä katoaa, sen yhtenä yhteiskunnallisena seurauksena on vähentää vanhempien sitoutumista lastensa hoitamiseen.
Corvinon mukaan homoseksuaalisilla pareilla tulisi olla oikeus solmia avioliitto, koska he ovat samassa asemassa kuin heteroseksuaaliset parit, jotka eivät voi saada lapsia. Hän ei näytä tiedostavan, että hedelmättömän heteroseksuaalisen parin avioliitto ei lähetä samaa lapsen oikeuksia loukkaavaa viestiä kuin samaa sukupuolta olevan parin avioliitto. Kun samaa sukupuolta olevien parisuhde on nostettu samalle tasolle kuin eri sukupuolta oleva parisuhde, lähetetään yhteiskunnalle viesti, että lapset eivät tarvitse äitiä ja isää. Eri sukupuolta olevan hedelmättömien parin avioliitto ei lähetä tätä sanomaa.
Corvino myöntää argumentin vuoksi, että lapset saattavat yleensä voida parhaiten kasvaessaan molempien biologisten vanhempiensa kanssa. Hän kuitenkin toteaa, että ”useimmat lapset, jotka eivät kasva avioliitossa elävien biologisten vanhempiensa kanssa, kasvavat ilman vakavia ongelmia”. Vaikka lapsen hyvinvoinnin kannalta voi olla merkityksellistä kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä kanssa, se ei Corvinon mukaan ole läheskään yhtä merkityksellistä kuin muut tekijät, jotka perinteisen avioliiton puolustajat jättävät huomiotta, kuten ”taloudellinen asema, vanhempien koulutus, kaupunkiympäristö verrattuna maalaisympäristöön, rotu ja perheessä olevien lasten lukumäärä” (s. 57).
Pyrkiikö Corvino ehkä sanomaan, että hyvin koulutetut ja varakkaat samaa sukupuolta olevat vanhemmat pystyvät tarjoamaan lapselle paremmat kasvuolosuhteet kuin mitä lapsella olisi oman isänsä ja äitinsä luona, jos oma isä ja äiti ovat köyhiä ja vähän koulutettuja? Tämä väite on sikäli epärealistinen, että raha ja paremmat koulutusmahdollisuudet pystyvät tuskin korvaamaan lapselle sitä, että häneltä viedään äidin tai isän rakkaus. Corvino tuskin haluaa suosia ajattelua, että lapset voidaan siirtää biologisten vanhempiensa hoidosta, jos on saatavilla rikkaampia ja paremmin koulutettuja sijaisvanhempia.
Yhtenä osana natsien rotuohjelmaa oli siirtää sinisilmäisiä ja vaaleita lapsia Ukrainasta puhdasta arjalaista rotua olevien natsiperheiden kasvatettaviksi. ”Jos SS-mies sattui äkkäämään hauskannäköisen, vaaleahiuksisen ja sinisilmäisen pienen pojan tai tytön jossain ukrainalaisessa, puolalaisessa tai valkovenäläisessä kylässä, hän saattoi siepata lapsen. SS:n rotututkijat selvittivät sen jälkeen, oliko lapsessa riittävästi saksalaista verta, ja jos oli, lasta tarjottiin adoptoivaksi. Hedelmättömät tai keskenmenon saaneet saksalaisnaiset, jotka pyrkivät kaikin keinoin todistamaan rodullisen kelpoisuutensa äitiydellään, olivat todennäköisimmin ehdolla ottamaan vastaan ja adoptoimaan varastettuja lapsia. Lapset, jotka eivät osoittautuneet rodullisesti arvokkaiksi, lähetettiin lastenkoteihin ja pakkotyöleireille. Joissakin tapauksissa heitä käytettiin koekaniineina natsien lääketieteellisissä kokeissa” (Lower 2014: 52).
Corvino tietenkin vastustaa tällaisia häikäilemättömiä käytäntöjä, mutta hänen tapansa vähätellä biologisten siteiden merkitystä luo kuitenkin ideologista pohjaa lasten ihmisoikeuksien loukkauksille.
Vasta-argumentissaan Corvino vetoaa myös monien tiedejärjestöjen kantaan, jonka mukaan lapset voivat yhtä hyvin samaa sukupuolta olevien parien kodeissa. Hän ei kriittisesti pohdi sitä, että tämä monien tiedejärjestöjen kannattama näkemys on osittain tiedepoliittisen manipulaation tulosta. Olen tarkastellut asiaa koskevaa tutkimustietoa tarkemmin kirjassani Lapsen ihmisoikeus: oikeus isään ja äitiin.
Vetoamalla epävarmuustekijöihin yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa Corvino vie huomiota pois avioliiton lähettämästä moraalisesta viestistä ja siitä, että voimme pelkästään moraalisilla perusteilla varmasti tietää, että lapsella on moraalinen oikeus tuntea biologinen äitinsä ja isänsä ja kasvaa heidän hoidossaan. Lapsen identiteetti- ja suhdeoikeudet biologiseen äitiinsä ja isäänsä nähden ovat meille välittömästi ilmeisiä ihmisyytemme perusteella. Ne eivät ole marginaalisia moraalisia kysymyksiä, joista meidän olisi vaikea saada tietoa, koska ne ovat jokaisen ihmisyyteen olennaisesti kuuluvia ja välittömästi tiedostettavissa olevia moraalisia totuuksia.
Se, että jotkut lapset pärjäävät kohtuullisesti ulkoisen käyttäytymisen tasolla vaikeissa olosuhteissa, joissa heidän moraalisia oikeuksiaan systemaattisesti loukataan, ei oikeuta tällaista kaltoinkohtelua. Lapsella on oikeus tulla kohdelluksi persoonallisena olentona, jolla on oma ainutlaatuinen alkuperänsä ja historiansa ja niihin liittyvät identiteetti- ja suhdeoikeutensa.
Corvino vetoaa vasta-argumentissaan myös siihen, että avioliitolla on myös muita viestejä sen lisäksi, että lapset tarvitsevat äitiä ja isää. Avioliitto lähettää myös viestin, että ihmiselle on hyvä omata erityinen ihminen, joka huolehtii hänestä ja josta hän huolehtii. Ihmiselle on hyväksi muodostaa perhe, vaikka perheeseen ei kuuluisi lapsia. Se lähettää viestin, että sitoutumisella on merkitystä. Ja nämä viestit pätevät yhtä lailla homoseksuaaleihin kuin heteroseksuaaleihin. Siksi Corvinon mielestä avioliitto-oikeus tulisi ulottaa myös samaa sukupuolta oleville pareille (Corvino 2014: 58).
Nämä Corvinon painottamat viestit koskevat aikuisten tarpeita; heidän tarvettaan läheisyyteen, kumppanuuteen ja keskinäiseen avunantoon. Corvinon mukaan lapselle riittää, että lapsi voi kasvaa ”ilman vakavia ongelmia”. Lapsen pitäisi siis luopua oman identiteettinsä perusedellytyksistä, jotta aikuiset saisivat yhteiskunnan tuen ja hyväksynnän omalle parisuhdemuodolleen. Eikö tämä taakka pitäisi mieluummin sälyttää aikuisille kuin lapsille. Koska aikuiset selviävät ”ilman vakavia ongelmia” ilman sukupuolineutraalia avioliittolakiakin, ei avioliittolakia tulisi säätää sellaiseksi, että se loukkaa lapsen oikeuksia.
Corvinon esiintuoma aikuisten tarpeita korostava näkökulma ei tuo riittävällä tavalla esille avioliiton lähettämän viestin moraalista ydintä. Hän ei myöskään kovin hyvin tiedosta sitä, että tähän moraaliseen ytimeen kuuluu olennaisesti lapsen identiteetti- ja suhdeoikeuksia koskeva viesti. Lapsen moraalisia oikeuksia koskeva viesti saa erityisen painoarvon, koska lapset ovat syntyessään täysin avuttomia ja riippuvaisia aikuisten hoidosta.
Lisäksi Corvino jättää huomiotta, että samaa sukupuolta olevien parien avioliitto vie pohjaa myös hänen suosimiltaan aikuiskeskeisiltä viesteiltä. Jos aikuiset antavat keskinäiselle suhteelleen niin hallitsevan aseman, että se johtaa loukkaamaan lasten perustavia ihmisoikeuksia, silloin heidän keskinäisestä sitoumuksestaan tulee moraalisesti ongelmallista ja se loukkaa heidän omaa moraalista eheyttään.
Biologisten sidosten rikkomiseen liittyy aina moraalisten väärinkäytösten riskejä. Samaa sukupuolta olevien parien perheet sisältävät lasten kannalta suurempia moraalisia riskejä kuin eheät heteroseksuaaliset avioperheet, koska
- samaa sukupuolta olevien parien perheissä ainakin yhdeltä vanhemmalta puuttuu biologinen side lapseen,
- samaa sukupuolta olevista parisuhteista puuttuu vastakkaisten sukupuolten toisiaan kontrolloiva, tasapainottava ja täydentävä vaikutus,
- samaa sukupuolta olevat suhteet ovat epävakaampia, mikä merkitsee sitä, että seksuaalikumppanien suurempi vaihtuvuus altistaa lapset suuremmalle määrälle biologisesti vieraita aikuisia ja heidän mahdolliselle hyväksikäytölleen.
