Ryhmäavioliitot, moniavioisuus ja sisarusavioliitot
Vetoaminen “rakkauteen ilman rajoja” voi edistää sukupuolineutraalin avioliiton rappeutumista ryhmäavioliitoksi. Anthony Esolenin (2014: s. 75-) mukaan olemme jo periaatteessa hyväksyneet moniavioisuuden ja ryhmäavioliiton hyväksyessämme sukupuolineutraalin avioliittolain. ”Jos yhteiskunnallisen lain kautta vahvistamme että avioliitto on avoin kenelle tahansa kahdelle ihmiselle, jotka pääsevät asiasta sopimukseen, niin millä perusteella voimme rajoittaa luvun kahteen?” (79).
Kun tältä pohjalta hyväksymme moniavioisuuden, muutamme jokaisen avioliiton merkityksen ja päädymme luomaan yhteiskunnan, joka on merkittävästi erilainen kuin se yhteiskunta, johon synnyimme. Vaikka joku ei naimisiin mennessään itse aikoisikaan ottaa toista vaimoa tai miestä, hän ei voi olla varma, päätyykö hänen puolisonsa samaan ratkaisuun, koska itse avioliittoinstituutio ei sulje tätä mahdollisuutta pois. ”Laki on opettaja. Jos laki muuttuu niin, että se sanoo: ’Ei ole mitään todella väärää ottaa toista vaimoa’, silloin se on vähintäänkin poistanut vahvan esteen väärältä käyttäytymiseltä. — Jos moniavioisuus sallitaan, ei mene kauaakaan, ei ehkä kuukauttakaan, ennen kuin kolme kuuluisaa elokuvatähteä tai laulajaa julkistavat ryhmäavioliittonsa ja joukkotiedotusvälineet seuraavat heidän edesottamuksiaan henkeä pidättelevän myötäilon vallassa” (82).
Mitä väärää sitten olisi siinä, että ihmisillä olisi enemmän vapautta? Ongelmana on se, että lisääntyvä vapaus lisää mahdollisuuksia vapauden väärinkäyttöön ja vapauden väärinkäyttö tekee avioliitosta huokoisen: ”Se muuttaisi jokaisen avioliitossa olevan henkilön – ensin lainsäädännössä ja sitten kulttuurisissa odotuksissa – tavoittelemisen arvoiseksi sinkuksi. Miehen sormeen pujottamallasi sormuksella ei ole mitään merkitystä, koska hänellä on useita muita sormia, joissa hänellä ei vielä ole sormusta. Naisella, joka pitää kiinni miehensä kädestä, on toinen käsi, joka on vapaa. Naisen, joka tavoittelee naimisissa olevaa miestä, ei tarvitse ajatella itseään kodin hajottajana. Hän ei tule hajottamaan kotia, vaan hänen tarkoituksenaan on asettua kotiin asumaan. Hän ei tule asettumaan vaimon tilalle vaan hänen tuekseen. Tällä tavalla ajatellen hän voi ainakin oikeuttaa pahat tarkoituksensa. Mies, joka on rakastunut parhaan ystävänsä vaimoon, voi nyt tehdä hänelle ’järkevän’ ehdotuksen. Jos ystävä kuitenkin hylkää tämän ehdotuksen, se merkitsee ystävyyssuhteen loppua. Moniavioisuutta voidaan helposti tarjota ’kompromissina’ avioliiton ja avioeron välillä” (82-83).
Ryhmäavioliiton ja moniavioisuuden ongelmista saamme kuvan muslimimaailman kokemuksista, joissa uskonnollinen lainsäädäntö Koraaniin vedoten sallii miehelle jopa neljä vaimoa.
Egyptiläissyntyinen Nonie Darwish (2009: 67–71) pohtii ongelmaa naisen kannalta. Vaikka useimmat islaminuskoiset miehet eivät otakaan toista tai kolmatta vaimoa, moniavioisuuden salliminen jo sinänsä heikentää aviosuhdetta ja murentaa yhteiskuntaelämän perusteita. Aviovaimo ei voi olla varma asemastaan ainoana vaimona: mies voi milloin tahansa ottaa toisen vaimon. Turvaton asema heikentää vaimon luottamusta ja sitoutumista mieheensä, jolla on islamilaisen lain sallima oikeus olla uskoton vaimolleen.
Lisäksi moniavioisuus suosii rikkaita köyhien kustannuksella: koska rikkailla on varaa ottaa useita vaimoja, on köyhien miesten vaikea löytää itselleen ensimmäistäkään vaimoa. ”Yleensä lopputuloksena on seksistinen ja eriarvoinen yhteiskunta, jossa korkean statuksen omaavat miehet hankkivat useita vaimoja, kun taas matalan statuksen omaavien miesten on miltei mahdoton päästä naimisiin” (Corvino 2014: 172). Moni nainen menee mieluummin rikkaan miehen toiseksi vaimoksi kuin köyhän ensimmäiseksi, koska köyhäkin mies voi myöhemmin rikastuessaan ottaa itselleen toisen vaimon.
Lapsen kannalta moniavioisuuden perhe-elämään tuomia jännitteitä kuvaa Halide Edib Adıvar, joka oli tunnettu turkkilainen kansalaisoikeustaistelija 1800-1900-luvun vaihteessa. Hän kuvaa, miten perhe-elämän harmonia hajosi hänen isänsä ottaessa kotiin toisen vaimon.
Sellaisen vaimon kärsimyksen luonne ja seuraukset, joka samassa talossa jakaa puolisonsa laillisesti toisen ja samanarvoisen vaimon kanssa, eroaa sekä luonteeltaan että asteeltaan sellaisen naisen kärsimyksestä, joka jakaa puolisonsa lyhytaikaisen rakastajattaren kanssa. Lisäksi on otettava huomioon, että moniavioisuuden tapauksessa kärsimys ulottuu kahteen usein huomattavan suureen ryhmään ihmisiä – lapsiin, palvelijoihin ja sukulaisiin – kahteen kokonaiseen ryhmään, joiden edut ovat tapauksen luonteesta johtuen enemmän tai vähemmän vastakkaisia toisilleen, ja jotka elävät keskinäisen epäluottamuksen ja valtataistelun tuhoavassa ilmapiirissä.
Omassa lapsuudessani moniavioisuus ja sen seuraukset tuottivat hyvin ruman ja ahdistavan vaikutuksen. Kodissamme vallitseva jatkuva jännite sai jokaisen yksinkertaisen perhejuhlan tuntumaan fyysisen kivun kaltaiselta ja tietoisuus tästä kivusta tuskin koskaan jätti minua.
Vaimojen huoneet olivat toisiaan vastapäätä ja isäni vieraili heidän luonaan vuorotellen.
(Edib; siteerannut Ginsborg 2014: 70)
Edib erosi myöhemmin elämässään omasta miehestään, kun tämä halusi ottaa itselleen toisen vaimon.
Vaikka mies voi mennä naimisiin kahden naisen kanssa, hän ei voi mennä naimisiin kahden naisen kanssa samalla tavalla ja samassa merkityksessä kuin yhden naisen kanssa: ”On mieletöntä sanoa: ’Omistan itseni kokonaan sinulle Marja, ja myös sinulle, Aino, ja sinullekin Petra, ja ehkä myös jollekin muulle naiselle, jonka tulen vielä kohtaamaan’” (Esolen 2014: 84). Kulttuuri, joka hyväksyy moniavioisuuden ”on jo muuttanut ja halventanut avioliittosi merkityksen riippumatta siitä, mitä aikomuksia sinulla on avioliittoa solmiessasi”.
Esolen argumentoi edelleen, että samaa sukupuolta olevien parien avioliiton salliminen sisältää veljen ja sisaren avioliiton hyväksymisen, koska sukupuolineutraalin avioliiton taustalla olevan periaatteen mukaan meidän tulisi hyväksyä ja juhlia kaikenlaisia seksuaalisuhteita asiasta sopivien aikuisten välillä. ”Emme voi sanoa: ‘Se on väärin, koska syntyvillä lapsilla saattaa olla sairauksia.’ Se on täysin merkityksetöntä. Emme estä sokeita menemästä naimisiin sillä perusteella, että heidän lapsensa saattavat olla sokeita. Sitä paitsi on mahdollista, että veli ja sisko aikovat murskata, repiä hajalle tai silpoa heille mahdollisesti sikiävät lapset, ja olemme jo antaneet sille siunauksemme” (86).
Mitä väärää sitten on siinä, että veljen ja sisaren annetaan mennä naimisiin keskenään? Kun sisaruksille annetaan oikeus mennä naimisiin keskenään, monimutkaistamme jokaisen veljen ja sisaren suhdetta tuomalla seksuaalisen hämmennyksen suhteeseen, josta se luonnostaan puuttuu. ”Yhteinen ymmärrys siitä, että veljet eivät mene naimisiin sisartensa kanssa tai vanhemmat lastensa kanssa, luo näille suhteille tilaa kehittyä normaalisti, ilman epäilystä, että suudelma voisi ’merkitä’ enemmän kuin sen pitäisi” (87).
Esolenin perustelu ei ole esimerkki niin sanotusta kaltevan pinnan argumentaatiosta. Hän ei väitä, että sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen välttämättä käytännössä johtaa moniavioisuuden ja sisarusten välisen avioliiton hyväksymiseen. Se ei välttämättä käytännössä johda näihin seuraamuksiin, koska ihmiset ovat epäjohdonmukaisia ja todellisuudentaju onneksi joskus estää heitä käytännössä viemästä typeriä lähtökohtaoletuksiaan loogisiin johtopäätöksiin. Hän kiinnittää vain huomiota siihen, millä tavalla avioliiton ja ihmissuhteiden merkitykset muuttuvat, kun hyväksymme sukupuolineutraalin avioliittolain (emt. 86).
