Sateenkaarilasten syyllistäminen
Fontana kertoo kokeneensa syyllisyyttä, koska hän ei voinut kehittyä tasapainoisesti niiden keinotekoisten rajojen sisällä, joita hänen lesboäitinsä näkivät hyväksi hänen elämälleen asettaa. ”Olinko minä homofobinen katsoessani molempia rakastavia vanhempiani ja pyytäessäni hartaasti, että he kertoisivat minulle kuka minä olen?” Hän kertoo, ettei aio ”suostua vaikenemaan niiden ihmisten vaatimuksesta, jotka sanovat mitä minun on soveliasta tuntea, että olen muka paha ihminen, koska haluan isän, tai etten kenties rakastanut äitejäni riittävästi, koska halusin isän”.
Nykyisessä avioliittokeskustelussa lapsen oikeuksien puolustajat pyritään usein vaientamaan käyttämällä mielikuvaa, jonka mukaan lapsen oikeutta isään ja äitiin ei voida perustella järkisyillä, vaan että kaikki järkisyyt ovat vain näennäisperusteluja asennevammalle, homofobialle. Vetoamalla tällaisiin tunneperäisiin tekijöihin Fontanan kaltaisille nuorille tehdään vaikeaksi elää kosketuksissa omaan kokemukseensa äidittömyyden tai isättömyyden aiheuttamasta kivusta. Tällaisen mielikuvamanipuloinnin avulla heidän kokemuksensa voidaan sivuuttaa ilman, että sitä tarvitsee edes käsitellä. Sikäli kuin jokainen lapsen oikeuksia puolustava ihminen voidaan leimata moraalittomaksi ja tunnevammaiseksi, ei tarvitse enää edes kuunnella niitä perusteluja, joita esitetään puolustettaessa lapsen oikeutta isään ja äitiin. Asenteillaan ja mielipiteillään näiden ihmisten väitetään siirtäneen itsensä poliittisesti korrektin seurapiirin ulkopuolelle. Heidät voidaan sosiaalisesti eristää ja leimata pelkästään siksi, että he rehellisesti kertovat kokemuksistaan.
Fontana koki syyllisyyttä siitä, että hän kaipasi isää, samalla kun hän koki, että hänet oli tuotettu isättömään olemassaoloon osana poliittista kannanottoa, jonka mukaan lapsi ei välttämättä tarvitse isää tai äitiä. Sateenkaarilasten kokeman syyllisyyden voidaan odottaa kasvavan sukupuolineutraalin avioliittolain laillistamisen myötä, koska silloin lainsäädäntöön on kirjattu vakaumus, jonka mukaan isättömyys tai äidittömyys on lapsen normaalitila – lapselle riittää, että hänellä on rakastavat vanhemmat.
Näin sukupuolineutraali avioliittolaki vie sateenkaarilapsilta oikeutuksen kaivata puuttuvaa biologista vanhempaa. Tässä uudessa ideologisessa ilmapiirissä lapsen isän- tai äidinkaipuu tulkitaan helposti syytökseksi samaa sukupuolta olevia vanhempia vastaan: he eivät ole onnistuneet rakastamaan lastaan tarpeeksi. Miksi lapsi muuten kaipaisi perheen ulkopuolista biologista vanhempaa? Tai vaihtoehtoisesti sen voidaan tulkita sisältävän viestin, että lapsi on yksinkertaisesti psyykkisesti häiriintynyt (koska normaalille lapselle pitäisi riittää, että hänen sosiaaliset vanhempansa rakastavat häntä).
On henkistä väkivaltaa viestiä lapselle, ettei hän tarvitse biologista isää tai äitiä. Tämä tuskallinen viesti voidaan välittää lapselle käyttämällä kauniita fraaseja, kuten ”rakkaus luo perheen”, ja ”tämä riittää sinulle”. Koska tämä viesti on ristiriidassa lapsen oman kokemuksen kanssa, hän joutuu ihmettelemään: ”Mikä minussa on vialla, kun minä kaipaan isää/äitiä?”
