Lapset poliittisina pelinappuloina
Rivka Edelmanin (2015) mielestä sukupuolineutraali avioliittolaki lisää taipumusta käyttää sateenkaarilapsia näyttelyesineinä, joiden avulla todistellaan, että nämä isästään tai äidistään erotetut lapset ovat aivan yhtä onnellisia kuin lapset äitinsä ja isänsä kodissa. Lasten odotetaan hymyilevän onnellisina, vaikka he sydämessään itkisivät menetetyn isän tai äidin kaipuutaan. ”Vanhempamme käyttivät meitä pieninä näyttelyesineinä”, kirjoittaa Edelman.
Monet sateenkaarilapset ovat kertoneet, että nykyisessä poliittisessa tilanteessa heihin kohdistuu paineita antaa sukupuolineutraalia avioliittolakia tukevia lausuntoja. Kun Dawn Stefanowicsilta kysyttiin, miksi niin harvat hänen tuntemistaan kymmenistä sateenkaarilapsista kertovat rehellisesti kokemuksistaan, hän vastaa: ”He ovat kauhuissaan. Lapset, jotka kertovat näistä perhesalaisuuksista, ovat kokonaan riippuvaisia vanhemmistaan. Heitä taakoitetaan velvollisuudella salata asioita. He joutuvat näyttelemään ulospäin onnellista perhettä, mikä ei ole todellisuutta. Kun sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään, lapset vaiennetaan vielä kokonaisvaltaisemmin. He uskovat, ettei ole ketään turvallista aikuista, jonka luokse he voisivat mennä” (Stefanowics 2007). Dawn itse pystyi kertomaan kokemuksistaan vasta, kun hänen isänsä ja tämän kumppanit olivat kuolleet.
Millie Fontana kertoo kokeneensa nöyryyttävänä, että hän oli ”enemmän poliittinen kannanotto kuin rakkaudesta syntynyt lapsi”. Hän joutui kahden äitinsä kanssa konflikteihin alkaessaan esittää heille kysymyksiä hedelmöityksestään ja isästään. ”Identiteettikysymykset vaivaavat minua edelleen päivittäin”, hän kertoo 22-vuotiaana. Fontana koki olevansa henkisen väkivallan kohde, koska hän oli enemmän väline poliittisessa taistelussa kuin itseisarvoisesti rakastettu lapsi. ”Nämä ihmiset epäsuorasti raiskasivat minut, koska he eivät nähneet minua persoonana, vaan kannanottona, jonka avulla he halusivat osoittaa, että lesbot osaavat kasvattaa lapsia.”
”Vaikka ilmaisin kokevani paljon tuskaa, he eivät silti halunneet paljastaa minulle, kuka isäni oli”, hän kertoo. ”Kamppailin itsemurha-ajatusten ja masennuksen kanssa, menestyin huonosti koulussa, koin itseni irralliseksi, koin etten ansaitse olla olemassa. On surullista kokea, ettei ole elämän arvoinen.”
Fontanan mukana lapsen kannalta on luonnotonta kasvaa kodissa, jossa häneltä puuttuu joko biologinen isä tai äiti. Hän kritisoi tällaisten lasten tuottamiseen vievää aikuiskeskeistä ajattelua. Lapsi tuotetaan luonnottomaan ympäristöön ja hänen odotetaan kukoistavan, ilman että jouduttaisiin erityisesti panostamaan hänen biologisen isättömyytensä tai äidittömyytensä tuottamaan ongelmaan. Fontanan mielestä tällainen lapsi joutuu mahdottomaan tilanteeseen: hän kärsii tilanteensa luonnottomuudesta, mutta jos hän ilmaisee kärsimystään, se tulkitaan perusteettomaksi kapinoinniksi. Näistä lapsista tulee helposti perheen mustia lampaita, koska perheen aikuiset voivat kokea lapsen isän- tai äidinkaipuun hyökkäykseksi itseään vastaan ja torjua sen perusteettomana. Fontana korostaa, ettei pelkkä rakkaus riitä lapselle. ”Lapset tarvitsevat vastauksia ja selvyyttä.” Lasten täytyy saada tietää, mihin kokonaisuuteen he kuuluvat.
