Lasten epänormaalin tilanteen normalisoiminen
Samaa sukupuolta olevien parien kodeissa olevat lapset ovat peräisin joko 1) aikaisemmasta heterosuhteesta, 2) adoptiosta, jolloin lapsi jää vaille korvaavaa kokemusta isästä ja äidistä, tai 3) lisääntymisteknologian käytöstä: naisparit käyttävät ulkopuolisen luovuttajan spermaa, miesparit luovuttajan munasolua ja sijaiskohtua – tällöin lapsi on syntymästään saakka erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään.
Tältä pohjalta kanadalaisen McGill-yliopiston oikeustieteen professori Margaret Somerville päättelee, että samaa sukupuolta olevan parisuhteen määritteleminen avioliitoksi loukkaa kolmea lapsen ihmisoikeutta, jotka koskevat lapsen suhdetta alkuperäänsä eli siihen, miten lapsi on saanut olemassaolonsa:
- lapsen oikeutta tuntea biologinen alkuperänsä,
- lapsen oikeutta olla biologisten vanhempiensa kasvatettavana ja kasvaa oman biologisen sukunsa yhteydessä, ja
- lapsen oikeutta omata vanhempi molemmista sukupuolista.
Alkuperäoikeuksien loukkaaminen tuottaa vakavia identiteettiongelmia. Sateenkaarilapsi haluaisi luonnostaan puhua näistä ahdistavista identiteettiongelmista. Koska sukupuolineutraali avioliittolaki kuitenkin määrittelee hänen isättömyytensä tai äidittömyytensä normaaliksi, tämän uuden logiikan mukaan sateenkaarilapsella ei ole mitään syytä tai perustetta kaivata puuttuvaa isää tai äitiä eikä valittaa omaa geneettistä orpouttaan. Hänellä on jo ”kaksi rakastavaa vanhempaa”, joten hänellä ei ole objektiivista perustetta enää kaivata toista biologista vanhempaa – biologisella vanhemmuudella kun ei ole merkitystä.
Joitakin sateenkaarilapsia vaivaa myös sateenkaariperheille ominainen suurempi kumppanien vaihtuvuus, minkä seurauksena he joutuvat pitämään vanhempinaan itselleen suhteellisen vieraita ihmisiä, kuten Edelman toteaa: ”Elämästäsi puuttuu toinen biologinen vanhempi ja kotiin ilmaantuu kokonainen joukko ihmisiä, joilla on kunakin päivänä omat oikkunsa ja sinun tehtäväsi on pelata heidän ehdoillaan” (Edelman 2015: 53).
Sukupuolineutraali avioliittolaki normalisoi tilanteen, jonka monet sateenkaariperheiden lapset itse kokevat epänormaaliksi. Sikäli kuin lapsi kokee kotitilanteensa epänormaaliksi, hän etsii lievitystä ahdistukseensa puhumalla tästä ongelmasta kodissa tai kodin ulkopuolisten ihmisten kanssa. Mutta jos lainsäädäntö on normalisoinut tilanteen, jonka lapsi itse kokee epänormaaliksi, silloin lapsen ahdistukselta on viety objektiivinen perusta: ongelma ei olekaan kotitilanteessa, vaan lapsessa itsessään. Niinpä hoitotoimenpiteenä on lapsen sopeuttaminen ja vaientaminen.
Sateenkaarilapset alistetaan näin helposti uudenlaiselle tabulle, toteaa Jennifer Johnson (2015): ”Heitä ei rohkaista puhumaan siitä, miten he kokevat, että yksi tai molemmat heidän biologisista vanhemmistaan on harkitusti amputoitu heidän elämästään.” Koska sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen on tehnyt oikeutetuksi ja normaaliksi erottaa lapsia biologisista vanhemmistaan, näitä lapsia ei rohkaista puhumaan tämän tilanteen heissä aiheuttamasta kivusta.
On kuitenkin luultavaa, että he kaipaavat puuttuvaa vanhempaa ja tietoa omasta alkuperästään ja että vanhemman puute aiheuttaa heissä ahdistusta ja stressiä. Verratessaan omaa tilannettaan niihin lapsiin, joilla on kotona molemmat vanhemmat, he voivat kokea epäoikeudenmukaiseksi, että heidät on harkitusti erotettu toisesta biologisesta vanhemmastaan. He eivät pysty lieventämään ahdistustaan, koska he joutuvat elämään sosiaalisessa ympäristössä, joka ei anna heille mahdollisuutta puhua siitä erityislaatuisesta kivusta, jota nämä tilanteet aiheuttavat.
Lesbokodissa kasvanut 17-vuotias tyttö kirjoitti lehden kysymyspalstalle: ”Olen lesboparin 17-vuotias tytär. — En tunne isääni, hänen sukuaan, taustaansa tai mitään. Voin muistaa vain yhden kerran, jolloin kysymys isästäni nousi esille keskustelussa. Olin silloin 8-vuotias ja väitin, etten halua oppia tuntemaan häntä. Pelkäsin vanhempieni kokevan, että olen kiittämätön kaikesta siitä vaivannäöstä, jota he ovat nähneet takiani tai että he saisivat väärän käsityksen, että koen heidän huijanneen minua. Niinpä isästäni ei ole koskaan keskusteltu. — Tämä synnyttää minussa vainoharhaisia ajatuksia sen suhteen, miksi tämä on niin suuri salaisuus. — Ehkä perheeni ajattelee kuten minä, että tämä hiljaisuus on vallinnut jo niin kauan, että on helpompaa välttää puhumasta aiheesta” (Marquardt ym. 2010: 25).
Tabu on aihe, sana tai toiminta, jota vältellään, koska se koetaan loukkaavaksi tai hämmentäväksi. Sukupuolineutraalin avioliittolain aikaansaama uusi tabu edellyttää, etteivät lapset loukkaa uuden moraalin mukaan eläviä vanhempiaan. Aikuisten valintoja puolustellaan vetoamalla populaareihin kulttuuriuskomuksiin kuten ”lapset sopeutuvat”. Tähän liittyy lausumaton oletus: ”Sinun vanhempasi ovat hauraita, joten sinun velvollisuutenasi on vaieta heidän aviollisista ja seksuaalisista valinnoistaan.” Näissä tilanteissa kasvavien lasten odotetaan vastuullisesti hoitavan vanhempiensa tunteita, sen sijaan että heille annettaisiin vapaus ilmaista omia tunteitaan. Jos vastustaa uuden seksuaalimoraalin mukaan elävien vanhempien aviollisia ja seksuaalisia valintoja, syyllistyy tabun rikkomiseen.
Useat sateenkaariperheessä kasvaneet lapset ovat aikuisiän saavutettuaan tulleet julkisuuteen ja kertoneet perheissään vallinneesta vaientamisen kulttuurista. Heidät saatetaan kuitenkin vaientaa syyttämällä heitä homofobiasta, koska heidän puheidensa katsotaan vaarantavan aikuisten mahdollisuuksia luoda haluamiaan poliittisia järjestelmiä. Avioliiton merkityksen muuttaminen sukupuolineutraaliksi johtaa helposti siihen, että lapsen on kiellettyä nostaa perheen sisällä esille tuskaansa isän tai äidin poissaolosta tai paljastaa ulkopuoliselle maailmalle perhe-elämän epäkohtia.
Niinpä sukupuolineutraalin avioliittolain yhtenä lapsivaikutuksena on vaientaa sateenkaarilasten oikeutettu kritiikki siitä, että he joutuvat elämään ilman jokapäiväistä suhdetta biologiseen isäänsä tai äitiinsä. Sikäli kuin heidät on suunnitelmallisesti tuotettu elämään geneettisinä orpoina, heidän identiteettikehitystään häiritsee se, etteivät he ehkä edes tiedä, kuka heidän biologinen isänsä tai äitinsä on.
Samaa sukupuolta olevat parit korostavat usein sitä, että hankkiessaan lapsia he joutuvat käyttämään harkintaa, koska lapsia ei synny luonnollista tietä, ja näin kaikki perheeseen hankitut lapset ovat toivottuja. Ulkopuolisen luovuttajan avulla keinohedelmöityksen avulla syntynyt ja lesbokodissa kasvanut Millie Fontana kuitenkin kritisoi sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet etukäteen suunnitelleet sitä, mitä he vastaisivat hänen kysymyksiinsä puuttuvasta isästä. Heidän valmistautumattomuutensa selittyy osin sillä, että vallitsevan sukupuolineutraalin ideologian mukaan biologinen isättömyys tai äidittömyys ei ole lapselle ongelma.
Sukupuolineutraali avioliittolaki lähettää tässäkin suhteessa potentiaalisille vanhemmille virheellisen viestin: se ei auta heitä tiedostamaan lapsen perustarvetta tuntea isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan. Lapsen odotetaan sopeutuvan tilanteeseen kysymyksiä esittämättä ja ilman kaipausta, vaikka kyseessä on yksi lapsen identiteettiä ja koko olemassaoloa kaikkein keskeisimmin koskettavista asioista.
Millie Fontana kertoo, että hänen oli vaikea joutua aina 11 vuoden ikään asti kasvamaan lesboparin kodissa ilman tietoa biologisesta isästään. Ilman tietoa toisesta vanhemmastaan lapsella on jatkuvia kysymyksiä omasta identiteetistään. ”Kasvaessani katselin itseäni peilistä ja mietin mielessäni: Mistä olen saanut nämä vihreät silmät? Mistä olen saanut nämä persoonallisuuden piirteet ja lahjat, joita ei ole kummallakaan kodissani olleista vanhemmistani.”
Fontana koki oman perusoikeutensa riistona sen, että hänen kaksi äitiään kieltäytyivät antamasta hänelle tietoa hänen biologisesta isästään: ”Vanhempani ottivat minulta pois jotakin minulle kuuluvaa päättäessään, mitkä osat minun identiteetistäni heidän sopii paljastaa minulle. Siinä missä muut lapset saattoivat katsoa peiliin ja sovittaa nuo puuttuvat palaset sanomalla ’Minä rakastan isääni ja äitiäni’, minä en voinut tehdä niin. Keitä minun vanhempani oikein olivat päättämään, mitkä osat minun identiteetistäni ovat hyväksyttäviä ja mistä minulle voidaan kertoa?”
Naisen kanssa parisuhteessa elävä ja puolisonsa keinohedelmöityksellä hankkiman pojan adoptoinut Jeanette Östman tiedostaa ulkopuolisen lahjoittajan avulla tuotetun lapsen identiteettiongelman. Hän pitää riittämättömänä sitä, että keinohedelmöityksellä tuotettu lapsi saa tietää lahjoittajan identiteetin vasta 18 vuoden iässä. ”Itse olen sitä mieltä, että lapsen pitäisi saada tiedot jo täytettyään 16, koska nuoruus voi olla aikaa, jolloin mietitään identiteettiä ja alkuperää.” (Östman 2014: 159). Millie Fontanan esimerkki kuitenkin kertoo, että lapsen tarve tuntea biologisten vanhempiensa identiteetti herää jo paljon varhaisemmin ja tietämättömyys isän henkilöstä voi johtaa vaikeisiin psyykkisiin ongelmiin.
Östman ei varsinaisesti pohdi sitä, onko eettisesti oikeutettua yleensä suunnitelmallisesti tehdä lapsesta geneettistä orpoa. Hän pohtii lesbosuhteen merkitystä lähinnä aikuisen näkökulmasta. ”Eräs minulle läheinen ja hyvää tarkoittava ihminen on useaan kertaan kysynyt, miksi en valitse helpompaa elämää, kun kerran voin rakastaa myös miehiä” (emt. 160). Heteroseksuaalinen vaihtoehto olisi epäilemättä helpompi myös lapselle, koska silloin lapsi syntyisi isänsä ja äitinsä kotiin.
Östmanin mielestä lesbous on yksi synnynnäinen potentiaali, joka sattui aktivoitumaan hänen elämässään, vaikka hän oli elänyt myös heterosuhteessa. ”En ole päättänyt elää lesbona, vaan rakastuin ihmiseen, joka sattui olemaan tuleva vaimoni.” Hän kertoo, että hänen suhtautumisensa yhteiskunnassa vallitseviin normeihin on riippunut osin siitä, mikä on kulloinkin ollut hänen kumppaninsa sukupuoli. Eläessään parisuhteessa miehen kanssa eli ”heterojärjestelmässä” hän kamppaili vapautuakseen ”rajoittavista odotuksista ja vaatimuksista”. Yhteiskunnan rajoja rikkomalla hän halusi tilaa ilmaista itseään. ”Olen ponnistellut irti perinteisestä perherakenteesta, yhteisestä sukunimestä, kirkkohäistä ja koko paketista.” Eläessään parisuhteessa naisen kanssa ja vallitsevien heteronormien ulkopuolella hän on ”kamppaillut oikeudesta saada olla olemassa, kuulua johonkin ja voida olla osallisena niissä perinteissä ja nauttia siitä perusturvasta, jotka ovat vakiintuneet yhteiskuntaamme ja joita itsekin arvostan”.
Rakkauden tunteet voivat viedä kenet tahansa mennessään. Silti asiaa pitäisi voida pohtia myös lapsen näkökulmasta. Onko lapsella oikeus ”kuulua johonkin ja voida olla osallisena niissä perinteissä ja nauttia siitä perusturvasta”, jotka hänelle kuuluvat biologisen äitinsä ja isänsä lapsena? Aikuisten vapauksia rajoittavien avioliittonormien tarkoituksena on suojella tätä lapsen oikeutta.
