- Lapsen yhteys biologisiin vanhempiinsa
- Lasten epänormaalin tilanteen normalisoiminen
- Lapset poliittisina pelinappuloina
- Sateenkaarilasten syyllistäminen
- Asiantuntija-avun vaikeutuminen
Sukupuolineutraalin avioliittolain uskotaan yleisesti parantavan sateenkaarilasten elämää, koska sen myötä heidän perheensä saavat yhteiskunnallisesti arvostetun aseman. Tämä oletus toistui useiden suomalaisten lapsijärjestöjen lausunnoissa sukupuolineutraalista avioliittolaista.
Tämän oletuksen mukaan samaa sukupuolta olevien parien avioliitto antaa sateenkaarilapselle rohkaisevan viestin siitä, että hänen perhemuotonsa on osa yleisesti hyväksyttyä perhekulttuuria. Äitinsä ja tämän ystävättären kodissa kasvanut kansanedustaja Sanna Marin kertoo, että hän koki lapsena vaikeaksi sen, että omasta perheestä ei voinut puhua avoimesti – hänen perheensä oli sosiaalisesti näkymätön. ”Vaikeneminen oli raskainta. Näkymättömyys aiheutti osattomuuden tunnetta. Meitä ei tunnustettu oikeaksi perheeksi tai tasavertaisiksi muiden kanssa. Mutta ei minua juurikaan kiusattu” (Marin; sit. Laukkanen 2014).
Tämä on tärkeä näkökohta ja sateenkaarilapsille on tietysti kaikin tavoin viestittävä avoimuutta ja vapautta puhua perheestään ja kaikista itseään koskettavista asioista. Jokaisella lapsella on oikeus tuntea, että hänen perheensä on hyväksytty. Monet sateenkaarilapset ovat itse kuitenkin sitä mieltä, että avioliittolain muutos ei ole oikea tapa tällaisen hyväksynnän viestimiseen, koska se helposti johtaisi toisenlaiseen vaientamiseen: lapselta vietäisiin oikeus puhua puuttuvasta isästään tai äidistään.
Tämä asia tulee selvemmäksi, jos tarkastelemme asiaa yksinhuoltajaperheiden lasten kannalta. Myös heidän on voitava kokea, että heidän perheensä on hyväksytty ja heidän on voitava avoimesti puhua perheestään. Sikäli kuin avioliittostatukseen liittyy arvostusta, yksinhuoltajaperheet ovat määritelmän mukaan tämän arvostuksen ulkopuolella. On tuskin perusteltua kumota koko avioliittoinstituutiota, jotta yksinhuoltajaperheiden lapset voisivat kokea, että heitä arvostetaan yhtäläisesti avioperheiden kanssa. Sen sijaan asia pitäisi korjata opetuksella, että ihmisarvo on riippumaton yhteiskunnallisesta statuksesta.
Samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa puolustetaan myös vetoamalla siihen, että avioliitto vakauttaa samaa sukupuolta olevien parien perheitä ja luo sitä kautta lapsille turvallisemman kasvuympäristön.
Sukupuolineutraalin avioliittolain voi ajatella väliaikaisesti parantavan sateenkaariperheiden vakautta (tosin tämä oletus ei saa tukea tutkimuksesta). Kuitenkin pitkällä tähtäimellä sukupuolineutraali avioliittolaki tekee avioliitosta epävakaamman koko yhteiskunnassa, joten tämä väliaikainen hyöty katoaa. Tämä johtuu siitä, että sukupuolineutraalin avioliittolain sisältämä uusi avioliiton merkitys tekee ihmisille vaikeaksi ymmärtää avioliiton vakautta edistävien elinikäisyyden ja puolisouskollisuuden normien mielekkyyttä. Kun ihmiset eivät enää pysty ymmärtämään näiden normien mielekkyyttä, he noudattavat niitä yhä vähemmän.
Perinteisen käsityksen mukaan avioliiton pysyvyyden perustana on moraalinen sitoumus kohdella puolisoa itseisarvoisena olentona yhdistettynä siihen luonnolliseen tosiasiaan, että naisen ja miehen seksuaaliyhdyntä luo heistä uuden organismin, josta voi syntyä uutta elämää. Tämän uuden yhteyden varaan rakentuva liitto sisältää tietysti paljon romanttisia tunteita, mutta liitto ei perustu näihin tunteisiin vaan siihen, että puolisoista on tullut ”yksi liha”, kuten Raamattu asian ilmaisee, ja että he näin voivat luoda uutta elämää.
Sukupuolineutraalissa ajattelussa tämä avioliiton luonnollinen perusta katoaa, koska samaa sukupuolta olevat parit eivät pysty muodostamaan organismia, josta voisi syntyä uutta elämää. Näin liiton perustana ovat puolisoiden subjektiiviset tunteet ja sitoumukset, eivät luonnon tosiasiat. Tunteet voivat vaihdella ja pelkästään niiden varaan rakentuva liitto ei anna perusteita mieltää, miksi liiton pitäisi olla elinikäinen, puolisouskollinen tai edes yksiavioinen. Yksiavioisuus puolestaan kuuluu luonnostaan naisen ja miehen avioliiton luonteeseen, koska uutta elämää synnyttävä organismi on mahdollista vain yhden naisen ja yhden miehen välisen yhdynnän kautta ja tämä uusi elämä asettaa puolisoille moraalisia vaatimuksia.
Jos oletetaan, että sukupuolineutraali avioliittolaki ainakin väliaikaisesti vakauttaa sateenkaariperheitä, joudutaan kohtaamaan Paul Sullinsin (2015) tutkimusten tuoma ongelma. Sullinsin mukaan isästään tai äidistään erotetut sateenkaariperheiden lapset kärsivät muita enemmän mielenterveyden ongelmista. Sullinsin mukaan sateenkaarilasten ongelmat ovat sitä pahempia, mitä kauemmin he ovat eläneet samaa sukupuolta olevassa perheessä.
Rivka Edelmanin (2015) kokemukset näyttäisivät tukevan Sullinsin tutkimustuloksia. Hän vastustaa sukupuolineutraalia avioliittolakia johtuen omista kokemuksistaan lesbokodin lapsena. Edelman kirjoittaa: ”Jos pidät sukupuolineutraalia avioliittolakia hyvänä ideana, pyydän sinua keskustelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kasvaneet homoseksuaalien kodeissa.”
Edelman uskoo, että avioliittolaista keskusteltaessa tulisi kuunnella monipuolisesti samaa sukupuolta olevien parien kodeissa kasvaneita lapsia eikä seurata muoti-ideologioita. ”Muodikkaat yhteiskunnalliset liikkeet osoittautuvat usein huonoiksi ideoiksi. Voin sanoa rehellisesti, etten tunne yhtäkään homo- ja lesboperheissä kasvanutta aikuista lasta, joka voisi kertoa kokeneensa mitään, mikä edes kaukaisesti muistuttaisi onnellista lapsuutta.”
Mutta eihän sukupuolineutraali avioliittolaki poista sitä tosiasiaa, että jo nyt lapsia kasvaa samaa sukupuolta olevien parien kodeissa? Edelmanin mielestä sukupuolineutraali avioliittolaki kuitenkin heikentää näissä kodeissa kasvavien lasten asemaa. Se määrittelee normaaliksi sen epänormaalin tilanteen, että lapsia suunnitelmallisesti tuotetaan elämään irrallaan joko biologisesta isästään tai äidistään. Tämä vie lapselta oikeuden surra menetystään ja ilmaista puuttuvan isän tai äidin kaipuutaan.
Edelman ei väitä, että homoseksuaalit olisivat huonoja vanhempia, vaan että ero biologisesta isästä tai äidistä vahingoittaa lasta. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että isästään tai äidistään erotettu lapsi aina kärsii. Kyse on siitä, että lapsi on persoona. Ranskalainen feministi Sylviane Agacinski (2013) toteaakin tähän liittyen: lapsi haluaa ja hänellä on oikeus tietää, ketkä ovat ne persoonat, joista hän polveutuu ja mikä on hänen inhimillinen historiansa.
