Kuuluvatko geneettiset orvot avioliittokeskusteluun?
Sukupuolineutraalia avioliittolakia puolustetaan joskus vetoamalla siihen, ettei kysymys lapsista ja geneettisistä orvoista tarkalleen ottaen kuulu avioliittokeskusteluun. Tämä väite on kuitenkin harhaanjohtava, koska oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe liittyvät läheisesti toisiinsa, kuten YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen artikla 16 toteaa: ”Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia.”
Ihmisoikeuksien julistuksen mukaan oikeus avioliiton solmimiseen on yhdistelmäoikeus: se sisältää myös oikeuden perheen perustamiseen, lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Avioliitto ei tarjoa pelkästään institutionaalista kehikkoa kahden aikuisen väliselle suhteelle, vaan se luo perustan myös vanhempien ja lasten suhteelle. Näin avioliittoinstituutio liittyy luontaisesti vanhemmuuteen ja niihin arvoihin ja normeihin, jotka liittyvät lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Oikeus avioliiton solmimiseen sisältää samalla vastuun huolehtia avioyhteydestä syntyvistä lapsista.
Ihmisoikeuksien julistuksen mukaan ”perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan”. Perhe on luonnollinen yksikkö sikäli, että puolisoiden seksuaalinen yhteys johtaa todennäköisesti siihen, että he saavat lapsia. Avioliitto luo institutionaalisen viitekehyksen luonnolliselle vanhemmuudelle ja siitä seuraaville vanhempien ja lasten välisille keskinäisille oikeuksille ja velvollisuuksille.
Perhe on myös luonnollinen siinä mielessä, että se on yleismaailmallinen inhimillinen instituutio, joka on jo vuosituhansien ajan ollut olemassa kaikkialla maapallolla. ”Niinpä YK:n ihmisoikeuksien julistus viestii, että ihmisyhteisön perustava sosiaalinen yksikkö on avioliitossa oleva biologinen äiti ja isä, jotka yhdessä kasvattavat lapsiaan. Avioliitto on ihmisoikeus juuri siksi tai ainakin ensisijaisesti siksi, että se on olennainen osa tätä perustavaa sosiaalista yksikköä” (Blankenhorn 2007: 183).
Samaa sukupuolta olevat parit voivat perustaa perheen ainoastaan adoption tai ulkopuolisen luovuttajan avulla toteutetun keinohedelmöityksen avulla, jos heillä ei jo ennestään ole lapsia edeltävästä heteroseksuaalisesta suhteesta. Niinpä sukupuolineutraali avioliittolaki sisältää julkilausumattoman oikeuden sijaiskohdun ja ulkopuolisesta luovuttajasta riippuvaisen keinohedelmöityksen käyttöön.
Koska samaa sukupuolta olevien parien avioliitto sisältää lausumattoman oikeuden sijaiskohdun ja vieraiden sukusolujen käyttöön lisääntymisteknologiassa, sukupuolineutraali avioliittolaki asettaa isättömät ja äidittömät perheet ihanteeksi. Tällä epäsuoralla tavalla sukupuolineutraali avioliittolaki välittää viestin, että “vauva ei tarvitse äitiä eikä isällä ole merkitystä pojalleen”, kuten perhelääkäri David van Gend (2015) asian ilmaisee. Miespari, joka hankkii lapsen sijaiskohdun avulla, rikkoo lapsen kotiin viedessään lapsen sidoksen siihen ainoaan vanhempaan, jonka lapsi tuntee. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitto ei näin ollen laajenna avioliitto-oikeutta. Ennemminkin se murentaa avioliiton luonnetta ”yhteiskunnan luonnollisena ja perustavana ydinosana”. Näin ”tasa-arvosta” on tullut iskusana, jolle on annettu uusi, kummallinen merkitys: joillakin ihmisillä ei ole lainkaan oikeuksia, ei edes oikeutta isään ja äitiin.
Professori Somerville toteaa: “Kaksi ennen näkemätöntä kehitysprosessia – lisääntymisteknologian kehitys ja samaa sukupuolta olevien parien avioliiton institutionalisointi – erityisesti yhdessä, asettavat ennen näkemättömiä haasteita lasten perustaville ihmisoikeuksille suhteessa heidän biologiseen alkuperäänsä (suhteessa siihen, miten he ovat saaneet olemassaolonsa): heidän oikeudelleen saada tietoa alkuperästään; heidän oikeudelleen olla välittömän ja laajemman biologisen perheensä kasvatettavina, ja heidän oikeudelleen saada vanhempi molemmista sukupuolista” (Somerville 2007: 179).
