- Lapset teknologisina tuotteina
- Kuuluvatko geneettiset orvot avioliittokeskusteluun?
- Sukuyhteyksien rikkominen
- Miljardiluokan liiketoiminta
- Geneettisten orpojen puolustaminen
Yksi esimerkki siitä, miten avioliittolain yhteiskunnallisella viestillä on konkreettista merkitystä, on lisääntymisteknologian käyttö. Lisääntymisteknologian kehitys on tehnyt monille lapsettomille pareille mahdolliseksi lapsen saamisen. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos lisääntymisteknologiassa käytetään ulkopuolisen luovuttajan spermaa tai munasolua, lapset erotetaan usein loppuelämäkseen joko biologisesta isästään tai äidistään.
Sukupuolineutraalin avioliittolain voidaan olettaa lisäävän ulkopuolisen luovuttajan avulla toteutetun lisääntymisteknologian käyttöä, koska se viestii, ettei lapsi välttämättä tarvitse biologista isää tai äitiä. Koska biologisella isällä tai äidillä ei oleteta olevan merkitystä lapsen kehityksen kannalta, ihmisten on psykologisesti helpompi käyttää ulkopuolisen luovuttajan sukusoluja lapsia hankkiessaan. Koska tällä tavalla tuotetut lapset jäävät usein vaille tietoa toisesta biologisesta vanhemmastaan tai joka tapauksessa elävät vailla läheistä kosketusta häneen, heitä on alettu kutsua geneettisiksi orvoiksi. Sukupuolineutraali ajattelu on omiaan lisäämään geneettisten orpojen tuottamista, koska se vapauttaa lisääntymisteknologian käyttöä suunnittelevan aikuisen lapsen oikeuksia koskevasta moraalisesta pohdinnasta: lapsen ei oleteta tarvitsevan yhteyttä biologiseen isäänsä tai äitiinsä.
Ulkopuolisen luovuttajan avulla keinohedelmöityksellä tuotetut lapset erotetaan tarkoituksellisesti biologisesta identiteetistään, historiastaan ja suvustaan. Tällaisten lasten omakohtaiset kertomukset ja heihin kohdistuneet tutkimukset antavat viitteitä siitä, että nämä lapset usein kokevat hämmennystä suhteessa alkuperäänsä. Pitkällä tähtäimellä jopa monet vanhemmat katuvat sitä, että ovat käyttäneet ulkopuolisia luovuttajia lapsia tuottaessaan (Somerville 2007).
Ulkopuolisen luovuttajan avulla alkunsa saanut Narelle Grech argumentoi: ”Kiihkeästi vanhemmiksi haluavat heteroseksuaalit ja homoseksuaalit suunnittelevat parhaillaan perheitä, joissa he voivat suunnitelmallisesti ja harkitusti kieltää lapsiltaan oikeuden tuntea biologiset juurensa. He luovat perheitä keinohedelmöityksen avulla käyttäen ulkopuolisen luovuttajan spermaa, koska biologialla on heille merkitystä (muutenhan he adoptoisivat lapsen). Miten nämä aikuiset selviävät sen ajatuksen kanssa, että he ovat harkitusti riistämässä rakkaalta lapselta jotakin tärkeää, jotakin millä on merkitystä? Tähän asti he ovat pääasiassa selvinneet tästä ongelmasta ampumalla viestintuojaa” (Grech 2012).
Miesparit, jotka aluksi vaativat oikeutta avioliittoon, vaativat seuraavaksi oikeutta perheen perustamiseen ja lapsen saamiseen. He haluavat perheen ja lapset ilman, että heidän täytyisi mennä naimisiin naisen kanssa. Esimerkiksi David Strahin kirjasta Gay Dads: A Celebration of Fatherhood löytyy tämä lausuma: ”Jos kaapista ulostulo oli ensimmäinen askel ja yhteiskunnallisen liikkeen muodostaminen toinen, niin ehkä kolmas askel kehityksessämme yhteisönä on puolustaa perustavaa oikeuttamme olla vanhempia.” Voidakseen saada lapsen he kuitenkin tarvitsevat naista, mieluiten kaksi sellaista: yhden munasolun luovuttajaksi ja toisen sijaiskohduksi. Molemmat naiset altistuvat tässä prosessissa terveysriskeille ja joutuvat tukahduttamaan äidintunteensa.
Lesbokodissa kasvanut Kalifornian valtionyliopiston englannin kirjallisuuden professori Robert Oscar Lopez kommentoi. ”Ja nyt käärme syö oman päänsä. Aktivistit julistavat homoseksuaalien miesten olevan sorrettu vähemmistö, joka taistelee ’kansalaisoikeuksiensa’ puolesta kuten vapautetut orjat. Yhtäkkiä he vaativat oikeutta saada lapsia – ilman naisia. He haluavat lasten kutsuvan heitä isäksi ja rakastavan heitä. He haluavat lasten olevan kivoja ja kantavan heidän nimeään. Mutta he eivät halua elää rakkaussuhteessa naiseen. — He eivät halua naisen määräilevän itseään kotona, onkivan rahaa heidän pankkitileiltään ja omivan heidän lastensa rakkautta. Tämä ei ole vallankumouksellista. Tämä on hyvin vanha kertomus, jolla on uusi nimi. Sitä kutsutaan naisvihaksi ja patriarkaalisuudeksi. Sillä on myös muita nimiä, mutta emme voi kutsua sitä kansalaisoikeudeksi” (Lopez 2015: 141-142).
Sijaiskohtua käytettäessä lapsilta riistetään äidin rakkaus syntymästään saakka. Lähes koko eliitti joukkotiedotusvälineistä ja liikeyrityksistä poliittiseen johtoon ja yliopistomaailmaan on kuitenkin keskittynyt varjelemaan sitä, ettei kukaan vain loukkaisi näiden herkkien miesten tunteita. Lapsen tuskalla ei ole merkitystä, koska lapset eivät pysty tarjoamaan rahaa, yhteiskunnallista asemaa tai hyvää sosiaalista imagoa.
Ulkopuolisen luovuttajan apuun perustuvan lisääntymisteknologian tuottamia ongelmia kuvataan pilapiirroksessa, jonka The New Yorker Magazine julkaisi vähän sen jälkeen, kun lisääntymisteknologia tuli yleiseen käyttöön. Piirroksessa kuvataan kutsut, jossa rivi aikuisia pitää kukin kädessään samppanjalasia. Heidän edessään selkä lukijaan päin seisovat sairaanhoitaja ja hänen kädestään kiinni pitävä pieni poika. Sairaanhoitaja selittää aikuisten henkilöllisyyttä pojalle: ”Tämä on biologinen äitisi, biologinen isäsi, äitisi jonka kohtuun sinut alkiona istutettiin, sosiaalinen äitisi, sosiaalinen isäsi, kaikki järjestelyt tehnyt lakimies ja psykiatri, joka yrittää pitää sinut täysjärkisenä!”
