Julkaisen professori Douglas Farrow’n luvalla hänen kirjoituksensa ”Whether there is a moral obligation to disobey the coercive mandates”, jonka alun perin julkaisi Catholic World Report. Tässä kirjoituksessaan professori Farrow käyttää keskiajan skolastiikasta tuttua formaalista väittelymenetelmää, jonka tarkoituksena on teologisten ja tieteellisten totuuksien löytäminen ja todentaminen. Metodi perustuu jokaisen argumentin kaikkien eri puolien läpikäyntiin. Disputaatio-metodilla rakennettu argumentti etenee määrätyssä järjestyksessä. Ensin muotoillaan kysymys. Tässä artikkelissa käsiteltävä kysymys voidaan vapaasti ilmaista muodossa: Onko meillä moraalinen velvollisuus olla tottelematta koronapandemian varjolla asetettuja pakottavia asetuksia ja määräyksiä kuten koronarokotepakkoja, koronapassijärjestelmää ja yhteiskuntasulkuja? Kysymyksen jälkeen esitetään vasta-argumentit kirjoittajan omalle kannalle. Tämän jälkeen esitetään kirjoittajan oma kanta otsikoilla ”Päinvastoin” ja ”Vastaan”. Sen jälkeen esitetään yksityiskohtaiset vastaukset vastaväitteisiin. Farrow’n kirjoituksessa yksityiskohtaisia perusteluja vastaväitteille esitettyihin vastauksiin kehitellään täydennysosassa (Supplementum). Lopuksi esitetään ratkaisu.
Vastaväite 1. Näyttää siltä, ettei tällaista velvollisuutta ole eikä voi olla, sillä hallitusten tehtävänä on valvoa ajallisissa asioissa yhteistä hyvää koskevia asioita, ja kansanterveydelliset asiat, erityisesti kulkutautien aikana, kuuluvat yhteiseen hyvään. Kuten apostoli sanoo:
Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. (Room. 13:1-3).
Vastaväite 2. Valtiolla on laillinen valta määrätä poikkeuksellisia toimenpiteitä väestön suojelemiseksi tartuntataudeilta ja muilta katastrofeilta käyttämällä hätätilavaltuuksia, jotka syrjäyttävät yksilön tai yhteisön vapaudet. Niin on myös kirkolla, joka toimii yhdessä valtion kanssa asioissa, jotka ovat maanpäällisen ja taivaallisen kaupungin yhteisen edun mukaisia. Kuten pyhä Pietari sanoo, ”tyytykää asemaanne vanhimpien alaisina” (1. Piet. 5:5).
Vastaväite 3. Kummankaan kaupungin kansalaisella, vaikka hänellä onkin vapaus tutkia hallintoviranomaisten väitteitä ja kyseenalaistaa heidän päätöksensä, ei ole vapautta korvata viranomaisten päätöksiä omilla päätöksillään, sillä tällainen korvaaminen on hajottavaa ja yhteistä hyvää tuhoavaa, vaan hänellä on moraalinen velvollisuus ylläpitää järjestystä kuuliaisuudella kaikissa positiivisen oikeuden asioissa, jotka eivät ole ristiriidassa luonnollisen tai jumalallisen lain kanssa. Taivaallisen kaupungin kansalaista kannustetaan lisäksi lisäämään kuuliaisuuteen anteliaisuutta. “Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.” (Matt. 5:41).
Vastaväite 4. Kuten Tuomas Akvinolainen sanoo, “lain päämäärä on yhteinen hyvä” (Summa Theologica 1-2.96.1). Näin ollen “kaikkien ihmisten tulisi olla alamaiset laille” (96.5). Ne, jotka eivät tottele, tekevät jo pelkästään tottelemattomuudellaan vakavaa vahinkoa laille ja siten yhteiselle hyvälle. Juuri siksi heiltä oikeutetusti riistetään sen hyödyt, ja heitä voidaan rangaista kaikilla asiaankuuluvilla rangaistuksilla. Jopa ne, jotka kieltäytyvät osoittamasta ystävällisyyttä lähimmäisilleen tekemällä yhteistyötä yhteistä hyvää koskevissa asioissa, voidaan oikeutetusti sulkea pois yhteistä hyvää koskevalta alueelta.
Päinvastoin, Augustinus sanoo, että “ei ole ystävällisyyden mukaista toimia tavalla, joka johtaa suuremman hyvän menettämiseen eikä ole nuhteetonta suostua ja sallia luisuminen suurempaan pahaan” (Jumalan valtio 19.16). Ja paavi Leo XIII sanoo:
Jos siis valtaapitävä säätää jotakin, joka ei ole sopusoinnussa oikean järjen periaatteiden kanssa ja on näin ollen vahingollinen yhteisölle, sellaisella säädöksellä ei voi olla lain sitovaa voimaa, koska se ei ole oikeudenmukaisuuden sääntö, vaan se johtaa ihmiset varmasti pois siitä hyvästä, joka on kansalaisyhteiskunnan tarkoitus (Libertas 10).
Vastaan, että ihminen on velvollinen vastustamaan epäoikeudenmukaisia lakeja paitsi järkisyillä, myös kansalaistottelemattomuudella aina, kun totteleminen rikkoisi omaatuntoa tai ohjaisi muita ihmisiä pois yhteisen hyvän tieltä.
Siviilioikeudelliset- tai kirkolliset määräykset, jotka edellyttävät sellaisten lääketuotteiden injektoimista, joiden turvallisuus, tehokkuus, poliittinen tarkoitus ja moraalinen asianmukaisuus on kiistanalainen, voivat todellakin loukata omaatuntoa ja ohjata muita ihmisiä pois yhteisestä hyvästä tai jopa heidän omasta ja heidän hoidossaan olevien ihmisten hyvästä. Lisäksi toimeksiannot, jotka eivät täytä näitä luonnehdintoja mutta jakavat yhteiskuntaa ilman ilmeistä tarvetta, ovat aina epäoikeudenmukaisia, sillä ne ovat hyökkäyksiä yhteistä hyvää ja ihmisarvoa vastaan.
Tämä pätee maalliseen kaupunkiin ja pätee vielä enemmän taivaalliseen kaupunkiin, joka on yksi ruumis yhden Herran alaisuudessa, jotta sen kautta “Jumalan moninainen viisaus tulisi taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon” (Ef. 3:10).
Vastaus vastaväitteeseen 1. Lähtökohdat ovat tosia. Kansanterveyttä koskevat asiat kuuluvat yhteiseen hyvään, ja yhteisen hyvän valvonta kuuluu asianmukaisesti asetetuille ja laillisesti toimiville hallituksille. Näistä lähtökohdista ei kuitenkaan voida vetää sitä johtopäätöstä, että tiettyä määräystä pitäisi noudattaa, sillä määräys voi olla ultra vires [kyseisen elimen auktoriteettialueen ulkopuolella] tai muuten pätemätön, jopa moraalisesti laiton.
Vastaus vastaväitteeseen 2. Väite, jonka mukaan sekä valtio että kirkko voivat käyttää poikkeuksellisia valtuuksia poikkeuksellisina aikoina, on totta, mutta se herättää kysymyksiä, joiden avulla kaikki vetoaminen tällaisiin valtuuksiin on testattava: ensinnäkin, tarvitaanko tietyssä tapauksessa erityistä yhteisen hyvän suojelua; toiseksi, onko ehdotettu suojelu todella suojelua; kolmanneksi, onko siihen liittyvä oikeuksien ja vapauksien heikentäminen mahdollisimman vähäistä, samalla kun se torjuu kielteisiä asioita, jotka ovat pahempia kuin oikeuksien ja vapauksien heikentäminen; neljänneksi, käytetäänkö valtuuksia yhteiseksi hyväksi tavalla, joka on sopusoinnussa tuon hyvän kanssa; viidenneksi, onko valtuuksien käyttäminen sopusoinnussa moraalilain kanssa; kuudenneksi, ovatko näin säädetyt lait oikeudenmukaisia lakeja; seitsemänneksi, palvelevatko lait niille ominaista oikeaa tarkoitusta vai jotakin vierasta tarkoitusta. (Näitä testejä käsitellään täydennysosassa, eikä niitä käsitellä erillisinä artikkeleina.)
Vastaus vastaväitteeseen 3. Tämä vastaväite epäonnistuu, jos ehto “kaikissa siviilioikeutta koskevissa asioissa, jotka eivät ole ristiriidassa luonnollisen tai jumalallisen lain kanssa” ei täyty. Lisäksi se, mihin pakotetaan, ei jätä tilaa anteliaisuudelle, joka on neuvo eikä käsky, joka annetaan “ei pakosta vaan vapaaehtoisesti” (2 Kor. 9:5).
Vastaus vastaväitteeseen 4. Tämä vastaväite on aiheeton, kun kyseinen laki ei ole suunnattu yhteiseen hyvään vaan päämäärään, joka aiheuttaa vakavaa haittaa.
Supplementum [Täydennysosa]. Selvennämme asiaa soveltamalla toisen vastaväitteen vastauksessa yksilöityjä seitsemää testiä. Jotta voitaisiin osoittaa, ettei meillä näissä olosuhteissa ole velvoitetta kieltäytyä tottelemasta, jokainen testi olisi läpäistävä. Todellisuudessa yhtäkään testiä ei onnistuta läpäisemään. Näin ollen on ilmeistä, että kyseiset määräykset ovat epäoikeudenmukaisia ja että niitä on vastustettava, ja niitä on jopa kieltäydyttävä tottelemasta.
Tarvitaanko suojelua?
Suojautuminen koronaviruksilta on välttämätöntä ihmisille, joiden luonnollinen puolustus on vakavasti heikentynyt, tai jos suojautuminen ei ole mahdollista, tarvitaan varhaista hoitoa oireiden ilmaantuessa. Useimmat ihmiset eivät kuitenkaan tarvitse suojaa, joka ylittää sen, mitä heidän luonnollinen immuunijärjestelmänsä tarjoaa. Näin on erityisesti lasten kohdalla, joille nykyinen virus ei ole vaarallinen (jos ei ole perussairauksia).
Suojaako tarjottu suoja?
Pakotemääräyksen alainen suojelu ei ole kohdennettu kapeasti sitä tarvitseville, eikä se sisällä varhaista hoitoa, johon pääsy on joissakin paikoissa kielletty. Sen sijaan se on yleismaailmallinen ja ilmenee kahdessa muodossa: yhteiskunnalliset rajoitukset, mukaan lukien täydet yhteiskuntasulut, ja “pistos joka käsivarteen” eli kokeellinen geeniterapia koko väestölle.
Kumpikaan toimenpide ei estä viruksen leviämistä, joten kumpikaan ei suojaa edes sitä pientä osaa väestöstä, joka tarvitsee suojaa. Yhteiskuntasulkujen on useissa tutkimuksissa osoitettu vahingoittavan useampia ihmisiä vakavammilla tavoilla kuin itse virus. Geeniterapeuttinen lähetti-RNA-koronainjektio vähentää toisinaan oireiden vakavuutta ja helpottaa siten sairauden aiheuttamaa taakkaa sekä yksilölle että terveydenhuoltojärjestelmälle. Toisaalta se voi aiheuttaa, ja hälyttävän usein aiheuttaa, vakavia haittavaikutuksia tai jopa kuoleman.
Lisäksi on vakavia epäilyjä geeniterapeuttisen koronainjektion lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksista immuunijärjestelmään, jota se näyttää heikentävän, ja viruksen muunnoksiin, jotka oppivat sitä välttämään tai jopa hyödyntämään sitä. Myös verenkierto-, hermo- ja lisääntymisjärjestelmälle aiheutuu vaaroja. Näin ollen ei voida päätellä, että koronainjektioista olisi nettohyötyä yksilön terveydelle tai terveydenhuoltojärjestelmän toimintakelpoisuudelle. On monia syitä uskoa, että kokonaisvaikutus molempiin on kielteinen. Joka tapauksessa terveydenhuollon valmiuksien laajentaminen olisi paljon edullisempi lähestymistapa kuin vailla perusteita olevat rokotepakot ja yhteiskuntasulut.
Onko oikeuksien ja vapauksien heikentyminen vähäistä?
Koska kumpikaan suojatoimenpide ei tarjoa läheskään maksimaalista suojaa yksilöille eikä yhteisölle, pienimmän hyväksyttävän haitan raja on asetettava hyvin korkealle. Kummallakaan toimenpiteellä ei kuitenkaan päästä lähellekään tavoitetta, että niistä olisi vain minimaalista haittaa. Yhteiskuntasulut ja -rajoitukset loukkaavat luonteensa vuoksi suoraan perusoikeuksia ja -vapauksia, kuten liikkumisvapautta, yhdistymisvapautta, työnteon vapautta ja uskonnonvapautta. Rokotepakot ja koronapassit loukkaavat sekä ruumiillista itsemääräämisoikeutta että omantunnonvapautta (käsitteitä, joilla on väärinkäytöksistä huolimatta asianmukaiset filosofiset ja teologiset perusteet), kun näiden oikeuksien ja vapauksien ehdoksi asetetaan injektioiden ottaminen tai kun itse injektiot ovat yleisesti pakollisia.
Toimenpiteiden aiheuttamat haita eivät myöskään ole kestoltaan minimaalisia. Taloudet elpyvät vain hitaasti. Työpaikat, tulot ja kehittymismahdollisuudet saattavat hävitä pysyvästi. Koronainjektiota riskeineen ei voi perua. Psykologisilla tai henkisillä vaurioilla on pysyviä vaikutuksia. Yhteiskunnalliset erimielisyydet voivat pikemminkin syventyä kuin poistua.
Samaan aikaan näiden toimenpiteiden käyttöönotto, ylläpito ja täytäntöönpano edellyttävät hätätilavaltuuksien säännöllistä uusimista kuukausien tai vuosien ajan, vaikka laissa ne on määritelty kestoltaan vain päivien tai viikkojen pituisiksi. Rutiininomainen uusiminen on tapahtunut ilman vastuuvelvollisuutta, ja sitä ovat tehneet juuri ne henkilöt, jotka käyttävät näitä valtuuksia. Ja kuten tuomioistuimet ovat alkaneet huomata, tämä käyttö rikkoo vallan eri haarojen asianmukaista jakoa, mikä on perustuslain vastaista ja aiheuttaa viivytyksiä kansalaisten mahdollisuuksiin saada hyvitystä epäoikeudenmukaisuuksista.
Lisäksi on olemassa merkittävää suojaa tarjoavia vaihtoehtoja, joilla ei ole mitään näistä seurauksista, erityisesti varhainen hoito helposti saatavilla olevilla lääkkeillä, vitamiineilla ja kivennäisaineilla. Nämä hoidot, jotka eivät loukkaa oikeuksia eivätkä heikennä vapauksia, on kuitenkin tukahdutettu pyrittäessä perustelemaan oletettuja suojelutoimia, jotka maksimaalisesti heikentävät oikeuksia ja vapauksia. Koska tämä tapahtuu jopa kaikkein haavoittuvimpien kustannuksella, se merkitsee sitä, ettei koskaan ole pyrittykään valitsemaan minimaalista haittaa aiheuttavia toimenpiteitä, että ihmishenkien pelastaminen ei ole ollut ensisijainen tavoite ja että myöskään terveydenhuoltojärjestelmän suojeleminen ei ole ollut eikä ole tavoite. Näin ollen on monia syitä, miksi rokotepakot ja yhteiskuntasulut eivät läpäise kolmatta testiä.
Onko hätätilavaltuudet suunnattu yleiseen hyvään tavalla, joka on yhteensopiva tämän hyvän kanssa?
Luojan ihmispersoonille antamiin luovuttamattomiin oikeuksiin kuuluvat oikeus elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun — onnellisuutta kaikki haluavat ja sitä varten kaikki ihmiset on luotu. Ihmispersoonan sosiaalinen luonne edellyttää kuitenkin yhteisen hyvän huomioon ottamista, minkä vuoksi tarvitaan esivaltaa.
Yhteinen hyvä, kuten katolisessa katekismuksessa sanotaan, koostuu kolmesta olennaisesta elementistä: ihmispersoonan kunnioittamisesta siten, että hänen perusoikeutensa säilyvät loukkaamattomina ja että hänellä on riittävä vapaus toimia omantuntonsa mukaisesti ja toteuttaa omaa kutsumustaan (1907); “yhteisön sosiaalisesta hyvinvoinnista ja kehittymisestä”, mikä edellyttää sovittelua erilaisten erityisetujen välillä (1908); ja rauhasta eli oikeudenmukaisesta järjestyksestä, mikä edellyttää, että ”esivalta takaa oikein menetelmin yhteisön ja sen jäsenten turvallisuuden” (1909).
Näiden elementtien järjestys on tärkeä. Kristinuskon muovaamissa sivilisaatioissa ihmispersoonan tiedetään olevan kansakuntaa olennaisempi, ei vähemmän olennainen, ja valtion tiedetään olevan olemassa ihmispersoonan vuoksi, ihmispersoona ei ole valtion vuoksi. Näin ollen raskas perustelutaakka lankeaa kaikille laeille, jotka pyrkivät yhteiseen hyvään ihmispersoonan kustannuksella. Koko yhteisön kehitystä tai sen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämistä koskevien toimenpiteiden on perustuttava ja päädyttävä yksilöiden kunnioittamiseen ja käytettävä tämän kunnioituksen mukaisia keinoja. Muuten ne eivät voi palvella yhteistä etua. “Yhteisen hyvän on aina tuettava yksilöiden kehitystä, sillä ’asioiden järjestys on alistettava palvelemaan ihmisten järjestystä eikä päinvastoin’” (1912).
Molemmat toimenpiteet tai toimenpidekokonaisuudet epäonnistuvat tässä suhteessa. Rangaistusjärjestelmästä peräisin olevat sulkutoimet on suunniteltu estämään sosiaalinen vuorovaikutus ja kehitys, olipa kyse sitten yksilöstä tai ryhmästä. Sosiaalisen osallistumisen ehtona käytetty pakollinen koronainjektio tai todiste koronainjektiosta [koronapassi] kumoaa joko oikeuden osallistua tai oikeuden yksityisyyteen ja ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen tai molemmat. Vaikka tästä ei seuraakaan, etteikö todistetta immuniteetista voida koskaan perustellusti vaatia, tällaisen perustellun vaatimuksen kynnys on niin korkea, että se saavutetaan vain harvoin. Kun se saavutetaan, on tarpeen tarjota oikeudenmukainen vaihtoehto toisinajattelijoille. Heidän epäinhimillistämistään ja alistamistaan ei voida hyväksyä.
Lyhyesti sanottuna toimenpiteet, joista puhumme, poistavat edellytykset siltä, että “jokainen voi käyttää luonnollisia vapauksiaan ja oikeuksiaan, jotka ovat välttämättömät ihmisen kutsumuksen kehittymiselle” kuten oikeutta ”toimia omantuntonsa antamien oikeiden ohjeiden mukaisesti” sekä edelleen oikeutta ”suojattuun yksityiselämään ja oikeudenmukaiseen vapauteen myös uskonnollisissa asioissa”. oikeutta “toimia terveen omantunnon normin mukaisesti ja turvata … yksityisyyden suoja sekä oikeutettu vapaus myös uskontoa koskevissa asioissa” (1907). Näin ollen ne ovat ristiriidassa yhteisen hyvän kanssa, joka “on aina suuntautunut henkilöiden edistymiseen”.
Mutta voidaanko ne pelastaa vetoamalla poikkeustilaan? Lyhyt vastaus on “ei”, sillä moraalikysymyksissä ei ole olemassa poikkeustilaa. Ei ole koskaan laillista tehdä pahaa, edes siksi, että siitä seuraisi hyvää.
Hallitukset, joiden olemus on ristiriidassa luonnollisen moraalilain, julkisen järjestyksen ja ihmisten perusoikeuksien kanssa eivät voi toteuttaa niiden kansakuntien yhteistä hyvää, joiden hallitsijoiksi ne ovat väkisin asettuneet. (1901, korostus lisätty).
Seuraavassa on pidempi vastaus.
Ovatko toimenpiteet moraalilain mukaisia?
Yhteisen hyvän, kuten ihmisen perimmäisen hyvän, tarkastelu nojaa moraalilakiin, joka tiivistyy kahteen suureen käskyyn. Ne, jotka puoltavat vapaaehtoista alistumista kyseisiin toimenpiteisiin, tekevät sen usein vetoamalla toiseen näistä käskyistä, käskyyn rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Tämä argumentti on pahasti virheellinen, kuten jo todettiin. Se on myös ensi näkemältä ristiriidassa pakkokeinojen tukemisen kanssa, sillä rakkaus ei pakota eikä sitä voi pakottaa, eikä ihminen pakota itseään.
Pakottamiseen ryhtyessään voi toki silti toimia henkilön tai yhteisön parhaaksi, kuten silloin, kun vanhempi fyysisesti estää lasta juoksemasta tielle tai kun yksi kansakunta oikeudenmukaisesti rajoittaa toista kansakuntaa. Lisäksi oikeudenmukaisia lakeja ja lieviä rangaistuksia pidetään oikeutetusti rakkauden muotoina, sillä Jumalan laki, josta ne viime kädessä riippuvat, on itsessään rakkauden muoto — tämä riippuvuus tunnustetaan edelleen Kanadan oikeuksien ja vapauksien peruskirjan johdanto-osassa. Silti on edelleen niin, että kuuliaisuus Jumalan lakia kohtaan, sikäli kuin se on ansiokasta, on aina vapaaehtoista: se on rakkautta, joka vastaa rakkauteen. Kuten Irenaeus sanoo, “mitä suurempi on vapauden toiminta, sitä syvemmälle meihin on juurtunut alistuminen ja kiintymys vapauttajaamme kohtaan” (Haer. 4.13.3). Ja tämä pätee mutatis mutandis [muutettavat muuttaen] myös maallisella alalla, sillä kansalaiset, jotka rakastavat maataan ja ihailevat sen lakeja, tottelevat paljon mieluummin kuin kansalaiset, jotka eivät rakasta maataan tai jotka eivät siihen pysty.
Maallisen elämän alueella moraalinen vaatimustaso on paljon vaatimattomampi kuin kirkollisen elämän alueella. Jälkimmäisellä elämänalueella Pyhän Hengen armo antaa meille mahdollisuuden pysyä rakkauden laissa.
Niitä lakeja, jotka ovat luonnollisia ja vapaita ja kaikille yhteisiä, hän on laajentanut anteliaasti ja kitsastelematta antamalla ihmisille Jumalan lapseksi ottamisen kautta mahdollisuuden tuntea Jumala Isänä ja rakastaa häntä koko sydämestään ja noudattaa hänen sanaansa horjumatta, pidättäytyen paitsi pahoista teoista ja myös jopa niiden halusta (Haer. 4.16.5).
Maallisen elämän alueella sitä vastoin riittää, että jonkin vähäisemmän armon kautta vain noudattaa niitä lakeja, jotka käyttävät moraalisesti hyväksyttäviä keinoja tavoitellessaan päämääriä, jotka tulevat kohtuullisen lähelle yhteistä hyvää, sillä varauksella, että tämän “hyvän” on aina oltava yhteensopiva Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen kanssa.
Palaamme siis väistämättä kysymykseen moraalisesti hyväksyttävistä keinoista. Tässä yhteydessä voidaan heti myöntää, että rokottaminen on moraalisesti hyväksyttävä keino kansanterveyden edistämiseksi, jos rokote on turvallinen ja tehokas ja jos se on tuotettu moraalisesti hyväksyttävällä tavalla. Mutta juuri nämä ovat kiistanalaisia kohtia. Geeniterapeuttiset lähetti-RNA-koronainjektiot eivät ole rokotteita perinteisessä merkityksessä, ja niiden kutsuminen rokotteiksi on edellyttänyt termin uudelleenmäärittelyä ja sen merkityksen laajentamista niin, että se kattaa kaikki aineet, jotka stimuloivat immuunijärjestelmää terveyden parantamiseksi. (Kuten jotkut ovat jo ehtineet todeta, uusi määritelmä voi kattaa myös vitamiinit, oluen tai jopa itse taudinaiheuttajat, mikä on ehkä myönteistä kehitystä, ainakin oluen osalta). Lisäksi nämä hoitomuodot eivät ole tehokkaita, kuten jopa niiden kaupallinen arkkitehti ja pääasiallinen hyötyjä Bill Gates on myöntänyt, eivätkä turvallisia, kuten EudraVigilance-, VAERS- ja muut haittavaikutusten raportointijärjestelmät helposti osoittavat.
Koska ne eivät ole turvallisia, niiden käyttö on moraalitonta, paitsi tiukasti valvotuissa koeolosuhteissa, joihin liittyy vapaa ja täysin tietoinen suostumus — jota lapset eivät voi antaa — ja joissa vakava vammautuminen tai kuolema ei ole hyväksyttävä seuraus. Niiden käyttö on moraalitonta myös siitä syystä, että niiden tuottaminen on edelleen riippuvaista abortoiduista sikiöistä otetuista solulinjoista, joten ne ovat edelleen osallisina jatkuviin abortti- ja sikiökokeisiin liittyviin rikoksiin. Lisäksi ne kuuluvat aggressiiviseen geneettiseen kokeiluohjelmaan, johon kuuluu DNA:n ja sukusolujen muokkaaminen (Gatesin, Gavin ja Maailman terveysjärjestön tuella) ja jossa ehdotetaan immuunijärjestelmän ja muiden ihmiseläimen luonnollisten ominaisuuksien uudelleenmuotoilua.
Kyseessä ei ole mikään pelkkä voittoa tavoitteleva ohjelma, jota kutsutaan kiertoilmaisulla täsmälääketieteeksi. Se on omalla tavallaan jatkoa ehkäisymentaliteetille, jolla pyritään purkamaan ja uudelleenrakentamaan luonto, jotta se voitaisiin käyttää aivan muihin tarkoituksiin kuin jumalallisesti tarkoitettuihin. Tämä voi vain pahentaa käsittämättömän paljon tämän ajattelutavan taipumusta ”antautua alttiiksi julkisten viranomaisten mielivallalle sekaantua ihmiselämän henkilökohtaisimmalle ja sisimmälle alueelle”. (Humanae vitae 17, 23) ja todellakin määritellä uudelleen, mitä tarkoittaa olla ihminen, kuten jotkut nyt avoimesti kannattavat, mikä on luonnon ja jumalallisen lain ja itse Luojan hylkäämistä ja on samalla syvästi moraalitonta ja moraalin vastaista.
Terveiden pakkoeristäminen tai heidän sulkemisensa pois julkisista tiloista eroaa karanteenista olennaisesti sekä luonteeltaan että kestoltaan. Terveiden eristäminen ei voi koskaan olla moraalisesti hyväksyttävä keino muuta kuin kuin yhtenä rangaistuksen muotona. Ja koska syyttömien rankaiseminen on täysin epäoikeudenmukaista, vielä epäoikeudenmukaisempaa kuin syyllisten rankaisematta jättäminen, on osoitettava, että näin kohdellut ovat syyllisiä. (Tämä näkökohta pätee, vaikka myönnettäisiinkin todellinen hätätilanne, josta ei voi olla kyse koronaviruksen tapauksessa, joka ei sinänsä ole tappava.) Mutta mihin he ovat syyllisiä? Eivät mihinkään, elleivät he kenties ole syyllisiä siihen, että he seisovat poliittisen tai taloudellisen hankkeen tiellä, josta lääkeyhtiöt ja niiden hyvin rahoitetut korkeissa valta-asemissa olevat ystävät ovat päättäneet.
Ovatko määräykset ja asetukset oikeudenmukaisia?
Tässä yhteydessä meidän on kiinnitettävä huomiota Akvinolaisen tekemään eroon oikeudenmukaisten ja epäoikeudenmukaisten lakien välillä. Hän myöntää, että laki yleisesti ottaen “tarkoittaa eräänlaista suunnitelmaa, joka ohjaa tekoja kohti päämäärää” (Summa Theologica 1-2.93.3), ja esittää, että “inhimillisellä lailla on lain luonne siinä määrin kuin se on sopusoinnussa oikean järjen kanssa ja siten peräisin ikuisesta laista”. Sikäli kuin se ei vastaa oikeaa järkeä, sen sanotaan olevan epäoikeudenmukainen laki, eikä sillä siten ole niinkään lain kuin eräänlaisen väkivallan luonnetta” (ad 2; vrt. 95.2). Hän selventää asiaa seuraavasti (96.4):
Lakien sanotaan olevan oikeudenmukaisia niiden päämäärän perusteella eli silloin, kun ne on säädetty yhteisen hyvän vuoksi; ja niiden säätäjän perusteella eli silloin, kun säädetty laki ei ylitä lainsäätäjän valtaa; ja niiden muodon perusteella eli silloin, kun rasitukset on asetettu alamaisille tasavertaisessa suhteessa ja yhteistä hyvää silmällä pitäen. Koska nimittäin yksi ihminen on osa yhteisöä, jokainen ihminen kuuluu yhteisölle kaikessa, mitä hän on ja mitä hänellä on, aivan kuten osa kuuluu kokonaisuudelle kaikessa, mitä se on; sen vuoksi luonto aiheuttaa osalle menetyksen, jotta kokonaisuus pelastuisi; tästä syystä sellaiset lait, jotka asettavat oikeasuhtaisia rasitteita, ovat oikeudenmukaisia ja omantunnon kannalta sitovia, ja ne ovat laillisia lakeja.
Tämä näyttää olevan juuri se perustelu, johon ihmiset nojautuvat tukeakseen pakkomääräyksiä, ikään kuin ne todellakin asettaisivat oikeasuhteisia rasitteita. (Varaukseton määrite “kaikki, mitä hän on ja mitä hänellä on” antaa aiheen tähän virheeseen.) Mutta kuunnelkaamme, mitä Tuomas sanoo seuraavaksi:
Toisaalta lait voivat olla epäoikeudenmukaisia kahdella tavalla: ensinnäkin siten, että ne ovat vastoin ihmisen hyvää … joko päämäärän suhteen, kuten silloin, kun valtaapitävä määrää alamaisilleen raskaita lakeja, jotka eivät edistä yhteistä hyvää vaan pikemminkin valtaapitävän omaa mielihyvää tai ylpeyttä; tai lainsäätäjän suhteen, kuten silloin, kun joku säätää lain, joka ylittää hänelle annetut valtuudet; tai muodon suhteen, kuten silloin, kun taakkoja asetetaan yhteisölle epätasa-arvoisesti, vaikkakin yhteistä hyvää silmällä pitäen. Tällaiset ovat pikemminkin väkivallantekoja kuin lakeja, sillä kuten Augustinus sanoo (De Lib. Arb. i, 5), laki, joka ei ole oikeudenmukainen, ei näytä olevan lainkaan laki. Siksi tällaiset lait eivät sido omaatuntoa, paitsi ehkä skandaalin tai häiriön välttämiseksi, minkä vuoksi ihmisen pitäisi jopa luopua oikeudestaan… Toiseksi, lait voivat olla epäoikeudenmukaisia, koska ne ovat vastoin jumalallista hyvää: tällaisia ovat tyrannien lait, jotka yllyttävät epäjumalanpalvelukseen tai muuhun jumalallisen lain vastaiseen toimintaan. Tällaisia lakeja ei pidä missään nimessä noudattaa, sillä kuten Apt.5:29:ssä todetaan, ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.
Toinen tapa — suoranainen ristiriita jumalallisen lain kanssa — ei jätä tarvetta tai tilaa keskustelulle. Tottelemattomuutta vaaditaan aina. Näin näyttäisi olevan sellaisten asetusten kohdalla, jotka hajottavat kirkkoa, sillä “yksi ruumis ja yksi Henki” (Ef. 4:4). Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako! Eikö uskovien pitkäaikaisen hajaannuksen vuoksi kirkko ole nykyään niin heikko ja sairaalloinen, että se ottaa jopa valtiolta määräyksiä siitä, saako se kokoontua, ketkä saavat kokoontua ja miten he saavat kokoontua?
Mutta ensimmäinen ja laajempi tapa — jonka mukaan laki on vastoin ihmisen hyvää — jättää tilaa keskustelulle siitä, onko laki virheellinen lainsäätäjän, muodon tai päämäärän puolesta. Vakava vika missä tahansa näistä tekisi laista epäoikeudenmukaisen niin, ettei se voisi velvoittaa omaatuntoa, vaikka “skandaalin tai häiriön” välttämiseksi sitä voitaisiin kuitenkin totella, jos (i) puutteet eivät itsessään olisi skandaalimaisia, (ii) tottelemattomuus aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä ja (iii) totteleminen olisi mahdollista ilman, että tehdään pahaa, jotta hyvää tulisi. Jos nämä edellytykset eivät täyty ja laki koskee vakavia asioita, omatunto on jälleen kerran velvoitettu, ei kuuliaisuuteen vaan tottelemattomuuteen.
Käsiteltävänä olevassa asiassa, joka on todellakin vakava, on skandaalimaisia puutteita kaikissa kolmessa suhteessa. Lainsäätäjän osalta on puutteita, olipa kyse sitten siitä, että valitsemattomat kansanterveysalan virkamiehet antavat määräyksiä, jotka ylittävät heidän toimivaltansa ja pätevyytensä, tai siitä, että vaaleilla valitut hallituksen jäsenet antavat asetuksia perustuslakia uhmaten käyttämällä jatkuvasti hätätilavaltuuksia, tai siitä, että ulkomaiset toimijat, mukaan luettuina lääketeollisuuden johtajat ja erilaiset “globaalit sidosryhmät”, puuttuvat kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja paikalliseen lainsäätämiseen; tai siksi, että jotkut tai kaikki edellä mainituista loukkaavat kirkon tai perheen poliittisia oikeuksia (esimerkiksi määräämällä muutoksia liturgioihin tai määräämällä lasten rokottamisesta ilman vanhempien suostumusta); tai siksi, että piispat antavat käskyjä, joilla ei ole minkäänlaista perustetta kanonisessa oikeudessa, esimerkiksi asettamalla “koronapassin” edellytykseksi sakramenttien jakamiselle tai vastaanottamiselle.
Myös muodon osalta on puutteita, kun esimerkiksi lapset, joille koronavirus ei ole vaarallinen, joutuvat ottamaan heille riskialttiita geeniterapeuttisia lähetti-RNA-pistoksia, jotka voivat vahingoittaa pysyvästi heidän sydäntään tai aivojaan tai heidän kehittyvää hedelmällisyyttään, siinä turhassa toivossa, että näin vähennettäisiin tartuntoja vanhemmille; tai kun ihmisiä, joilla on luonnollinen immuniteetti, pyydetään ottamaan pistoksina ainetta, jota he eivät tarvitse ja joka voi jopa aiheuttaa äkkikuoleman; tai kun “rokottamattomia” rangaistaan tartuntasynneistä, jotka kuuluvat yhtä lailla “rokotetuille”, joita ei rangaista; tai kun perusoikeudet kieltävän lainsäädännön johdanto-osa on täynnä vääriä väitteitä tilanteesta, joka väitetysti vaatii sitä; tai kun määrätään sulkutoimia, jotka aiheuttavat suhteetonta haittaa lapsille ja vanhemmille, köyhille ja työväenluokalle tai pienyritysten omistajille. Vaikka tällaiset toimenpiteet eivät olisikaan epäoikeudenmukaisia, niissä on usein perustavanlaatuisempi muotovirhe, joka vastaa niiden laatijoiden ultra vires [valtaoikeuksien ulkopuolelle ulottuvaa] toimintaa; toisin sanoen toimenpiteet ovat sopimattomia ja tehottomia. Ne eivät ratkaise eivätkä voi ratkaista ongelmaa, jota niillä muka yritetään ratkaista. Ne saattavat jopa pahentaa ongelmaa nuorten, myös nuorten pappien, elämän kustannuksella.
Puutteita on myös päämäärien osalta, mikä on viimeisen testin aihe.
Palvelevatko asetukset ilmoitettua tarkoitustaan?
Pakkorokotusten ja yhteiskuntasulkujen julkilausuttuna tavoitteena on ehkäistä tai valvoa viruksen leviämistä ja ylläpitää tai palauttaa tasapaino terveydenhuoltoon tai sosiaaliseen ja taloudelliseen elämään. On aiheellista kysyä, miksi näin selvästi tarkoitukseensa sopimattomia välineitä käytetään näin määrätietoisesti. Oikea vastaus on joskus “epäpätevyys” tai jopa “psykoosi”, mutta myös vilpillisyys (taka-ajatukset) on mahdollinen selitys. Toisin sanoen ongelma ei ehkä ole siinä, että valitut välineet ovat sopimattomia ilmoitettuun tarkoitukseensa, vaan pikemminkin siinä, että ne ovat varsin sopivia ilmoittamattomaan tarkoitukseensa.
Ja mikä se on? Meidän ei tarvitse paljoa arvuutella, sillä on olemassa paikkoja, joissa julkilausumaton tarkoitus on ilmoitettu, nimittäin saada aikaan järjestelmämuutos, joka ei muuten miellyttäisi kansalaisia. Tämä muutos on suunnattu kohti sitä, mitä Maailman talousfoorumi kutsuu sidosryhmäkapitalismiksi, jota tukevat biodigitaalinen konvergenssi [biologisen ja digitaalisen lähentäminen toisiinsa], yleismaailmallinen valvonta ja monenlaisten inhimillisten toimintojen teknologinen valvonta lisääntymisestä uskontoon. Tiedonvaihtoa, kuten rahanvaihtoa, on tarkoitus valvoa ja kontrolloida. Suunnitteilla on sosiaalinen luottojärjestelmä, jossa mukautumisesta palkitaan yhteisöelämään pääsyllä ja mukautumattomuudesta rangaistaan syrjäyttämällä.
Toisin sanoen se, mikä on jo toiminnassa Kiinassa, etenee hyvin nopeasti lännessä. Se on saamassa jalansijaa jopa uskonnollisissa piireissä, joissa sitä edistävät aktiivisesti Vatikaanissa lobbaava osallistavan kapitalismin neuvosto (Council for Inclusive Capitalism) ja monet muut Maailman talousfoorumin kannustamat yritykset. Yksityiset elimet, joilla on viralliselta kuulostavia nimiä, kuten Global Preparedness Monitoring Board tai Commission on Information Disorder, lisääntyvät kuin kärpäset, ja ne pörräävät vanhan normaalin raadon ympärillä uutta normaalia koskevilla ilmoituksilla. Nämä ilmoitukset alkoivat jo ennen “koronakriisin” puhkeamista.
Uuden pandemiankäsityksen syntyminen — joka perustuu leviämiseen eikä vakavuuteen, vaikka sen vakavuutta yritetäänkin häikäilemättömästi ja jopa murhanhimoisesti lisätä — edisti lähetti-RNA-hoitojen lisäksi myös digitaalisten terveyspassien, toisin sanoen perusteetta rokotteiksi kutsuttujen lähetti-RNA-koronainjektioiden ja yleismaailmallisten jäljitysmekanismien luomista. Se mahdollisti yksityisyyden järjestelmällisen loukkaamisen ja pysyvän poikkeustilan, joka mitätöi perustuslaillisen suojan. Tällaisessa tilanteessa laki ei ole enää vastuussa järjelle, oikeudelle tai sille, mikä todella on yhteisen edun mukaista. Se ei ole enää velvollinen noudattamaan toissijaisuusperiaatetta. Se on vain keino siirtää valtaa paikalliselta hallinnolta globaalille hallinnolle, jossa “globaali” tarkoittaa sitä, mitä rikkaimmat haluavat sen tarkoittavan, ja “paikallinen” tarkoittaa sitä, että mitättömät byrokraatit ilmoittavat meille, ettei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin totella.
Tällä hetkellä tämä tarkoittaa “pistosta joka käsivarteen”. Jää nähtäväksi, mitä se merkitsee tulevaisuudessa monien uusien pistosten lisäksi, mutta ei näytä olevan mitään merkittävää elämänaluetta, jolla itsenäistä päätöksentekoa suvaittaisiin. Ne, jotka olettavat, että rokotepakot, koronapassit ja sulkutoimet ovat pandemiasta poistumisen strategia, ovat pahasti väärässä. Mitään “koronakriisiä” ei ole, mutta meillä on ennennäkemättömän suuri uskonnollinen ja perustuslaillinen kriisi. Kyse ei ole lainkaan poistumisstrategiasta, vaan pikemminkin maailman uusien herrojen sisäänpääsystrategiasta.
Katolisessa katekismuksessa vaaditaan. ”On ehdottomasti tuomittava kaikenlainen vilppi ja ovelat temput, joilla monet kiertävät lain ja sosiaalisten velvollisuuksien määräykset, koska sellainen ei ole sovitettavissa yhteen oikeudenmukaisuuden vaatimusten kanssa.” (1916). Todisteet petoksista ja juonittelusta ovat ylivoimaisia. Jos niissä määräyksissä, joita meille nyt antaa hydrapäinen peto, joka tunnetaan nimellä Global Public-Private Partnership (maailmanlaajuinen julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus), on yhtään puhdasta tarkoitusta, niin se johtuu omistautumisesta suurelle uudelleenkäynnistykselle, joka (kuten Michael Rectenwald on osoittanut todella vakuuttavasti) on todellinen paholaisen kauppa.
Tätä ”kauppaa” ei voida purkaa pelkästään saattamalla uudelleen voimaan ruumiillinen itsemääräämisoikeus, henkilökohtainen yksityisyys ja toissijaisuusperiaate, joiden nojalla olemme aiemmin vaatineet, että lääketieteellisissä asioissa tehtävät järkevät päätökset kuuluvat perheille ja yksilöille, jotka neuvottelevat omien lääkäreidensä kanssa, eivät siviili- tai kirkollisille byrokraateille. Myöskään oikeustoimet eivät riitä tämän “kaupan” purkamiseen, vaikka ne olisivatkin tarkoituksenmukaisia ja jopa välttämättömiä — sillä kuten Tuomas Akvinolainen sanoo De Regno -teoksessa, tyranniaa on vastustettava julkisin, perustuslaillisin keinoin, jottei tyrannia saisi seuraajakseen toista tyrannihallintoa. Edes tarvittava kansalaistottelemattomuus, jota me suosittelemme, ei voi murtaa sitä. Viime kädessä se voidaan murtaa vain rukouksella ja Danielin ja Eleasarin kaltaisten pyhien ihmisten esimerkillä, jotka rohkeasti pitivät kiinni vanhasta normaalista, kun uusi normaali tuli heitä vastaan pakkokeinojen tuella.
Eleasarin haaste
Älkää erehtykö: Tyrannia maailmanlaajassa mittakaavassa on syntymässä. Juuri siksi, että se on innoitukseltaan ja koordinoinniltaan globalistinen, kansallisvaltiot voivat ja niiden pitäisi vastustaa sitä vetoamalla kansainväliseen oikeuteen, omiin lakeihinsa ja tarvittaessa asevoimin. Yksi tämänkaltaisen modernin tyrannian muodon — Tocquevillen ja muiden hämärästi ennakoiman — ensisijaisista ongelmista on kuitenkin, että se onnistuu hyvin menestyksekkäästi saamaan yhteistyökumppaneikseen monet niistä, joiden pitäisi järjestää kansakuntien vastarinta. Tämä synnyttää kansalaistottelemattomuuden tarpeen. Niitä, jotka eivät täytä kansalaisvelvollisuuttaan, on kohdattava yhteistyöstä kieltäytymisen, rauhanomaisen protestin ja hyvin julkisen tottelemattomuuden aseilla. Ainoa toinen mahdollisuus on suostuminen totalitarismiin ja sen perustana olevaan epäinhimillistämiseen.
Mutta tässä puolestaan nousee esiin rukouksen ja katumuksen merkitys. Akvinolainen, joka pohtii oikeaa vastausta epäoikeudenmukaiseen lakiin, neuvoo erityisesti rukoilemaan ja katumaan. Professori Budziszewski huomauttaa oivaltavasti, että hänen mielestään tämä ei ole epäkäytännöllistä vaan erittäin käytännöllistä.
[Sillä] tyrannian syntyminen hyveellisen kansan keskuudessa on epätodennäköistä; jos se syntyy, kansa on luultavasti pehmentynyt ja valmistunut siihen pitkän moraalisen rappion aikana. Ennen kuin asiat ovat joutuneet todella huonoon tilaan, he saattavat jopa pitää tyranniasta, joko siksi, että hallinto on antanut tietyille valitsijaryhmille yksityisiä etuja, tai siksi, että suurinta osaa kansalaisista ei ole vielä loukattu henkilökohtaisesti, tai siksi, että kansan halut ovat niin epäjärjestyksessä, etteivät he näe selvästi omaa tilaansa. Jumala ei useinkaan suojele ihmisiä heidän turmeltuneisuutensa luonnollisilta seurauksilta, vaan hän usein sallii näiden seurausten syntymisen saadakseen turmeltuneet kansat järkiinsä. Jos kansa viimein tekee parannuksen ja parantaa tapansa, Jumala kuulee sen rukoukset, mutta Tuomas Akvinolainen varoittaa, että “ansaitakseen tämän Jumalan antaman hyödyn kansan on pidättäydyttävä synnistä, sillä jumalallisella luvalla jumalattomat ihmiset saavat vallan hallita rangaistuksena synnistä” (197f.).
Ensimmäiseksi on varmistettava se, ettei meidän keskuudessamme uhrata uhreja “muuta kuin Hänelle yksin” ja että tämä uhri on aito kiitos, joka toimitetaan avoimin kasvoin ja täydellä äänellä ja ilman mitään sellaista hajanaisuuden häivääkään, jota Covidin palvojat yrittävät tuoda keskuuteemme. Emmekö heidän kehotuksestaan heti lakanneet palvomasta yhteisesti ja näin perustavasti epäonnistuneet oikeudenmukaisuuden toteuttamisessa (Jumalan valtio 19.23f.)? Emmekö me nyt taas epäonnistu, vielä dramaattisemmin, kun harjoitamme liturgista apartheidia tai suljemme kokonaan messun ulkopuolelle ne, jotka eivät osoita uskollisuutta sekä Jumalalle että Covidille?
Psalmista kertoo meille, että Herran pelko on puhdas ja ikuisesti kestävä ja että Herran laki on täydellinen ja sielua virvoittava. Tämä johtuu siitä, että Herrassa rakkaus ja oikeus ovat yhtä. Nykyinen turvautuminen pakkokeinoihin jopa kirkossa — onko tämä rakkautta? Onko Kristuksen ruumiin hajaannus oikeudenmukaisuutta? Päinvastoin, se on selvä merkki siitä, että kirkossa vaikuttaa toisenlainen pelko, joka ei sovi rakkaudelle, ja toisenlainen laki, lainvastainen laki, joka tuhoaa sielun. Asetukset, jotka jakavat uskovia koronainjektioiden tai koronainjektioita koskevien järkiperäisten arvioiden perusteella, hyökkäävät kirkkoa vastaan sen sakramentaalisessa ja evankelisessa ytimessä.
Tämä tekee auktoriteettikysymyksestä hyvin polttavan niin kirkossa kuin valtiossakin. Vetoan jälleen kerran katekismukseen:
Esivallan moraalinen oikeutus ei nouse siitä itsestään. Se ei saa menetellä mielivaltaisesti, vaan sen täytyy toimia yhteiseksi hyväksi “moraalisena voimana” joka perustuu vapauteen ja tietoisuuteen vastaanotetusta virasta ja tehtävästä. (1902).
Auktoriteettia harjoitetaan laillisesti vain silloin, kun se tavoittelee kyseisen yhteisön yhteistä hyvää ja käyttää siihen pääsemiseksi moraalisesti hyväksyttäviä keinoja. Jos viranomaiset säätävät epäoikeudenmukaisia lakeja tai ryhtyvät moraalisen järjestyksen kanssa ristiriidassa oleviin toimenpiteisiin, omatunto ei ole niihin sidottu: “Kun auktoriteetti itse turmeltuu, seuraukset ovat pelkkää mielivaltaa.”(1903).
Juuri näin tapahtui tuon pyhän vanhimman, Eleasarin, aikana, kun Jerusalemin siviili- ja uskonnolliset viranomaiset tekivät yhteistyötä syyrialaisen tyrannin Antiokhoksen kanssa. Meille kerrotaan 2. Makkabealaiskirjan 6. luvussa, että hänen kollegansa pyysivät häntä suojautumaan uudelta normaalilta menemällä temppeliin ja näyttelemään siellä sianlihan syömistä. Hänen vastauksensa?
Ei ole meidän ikämme arvon mukaista teeskennellä, sillä silloin monet nuoret, luullen yhdeksänkymmenvuotiaan Eleasarin siirtyneen pakanuuteen, itsekin joutuisivat minun ja minun teeskentelyni tähden harhateille, ja minä vetäisin saastan ja häpeän vanhuuteni päälle, vaan saadakseni elää mitättömän pienen ajan.
Jotta voisimme oikealla tavalla katua ja tulla mielenmuutokseen ja siten rukoilla hyvän vaikutuksen aikaansaamiseksi ja kerätä sisäisiä voimavaroja sellaisiin toimiin maailmassa, joista joudumme maksamaan kovan hinnan, meidän on pohdittava sekä totuutta Jumalasta, joka on Jumala, että pyhien miesten ja naisten esimerkkiä, jotka seuraavat ja tottelevat Jumalaa. Tämä paljastaa meille, miten olemme päätyneet seuraamaan lakia rikkovien ihmisten pystyttämiä vääriä jumalia ja mitä meidän on tehtävä katumuksen ja mielenmuutoksen muodossa.
Jos tilalle vaihdetaan maskit, vain rokotetuille avoimet messut ja Covidin kumartaminen “vain saadakseni elää mitättömän pienen ajan” (Covidin kanssa kuolevien keski-ikä on yli kahdeksankymmentä vuotta), syntyy samanlainen näytelmä. Rinnastus voi olla epätarkka, mutta se ei ole merkityksetön. Mitä me opetamme nuorille? Meille kerrotaan tietenkin myös, että he pitivät Eleasarin lausumia sanoja ”hulluutena”. Hänen vastauksensa johti siihen, että hän joutui väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi ja että hän jätti marttyyrikuolemallaan “esikuvan jalosta mielenlaadusta ja muistomerkin miehuullisuudesta, ei ainoastaan nuorille, vaan kansan enemmistöllekin”.
Tällaisia hulluja tarvitsemme tänään. En tarkoita Antiokhos Epifaneen kaltaisia, jota hänen omat palvelijansa kutsuivat hiljaa nimellä Epimanes [hullu]. Tarkoitan Eleasarin kaltaisia, jotka pelkäsivät pikemminkin Jumalaa kuin ihmisiä. Monet meistä näyttävät nimittäin siirtyneen vieraaseen uskontoon, häpeälliseen pelon uskontoon, jossa on noudatettava epäoikeudenmukaisia lakeja ja jätettävä noudattamatta oikeudenmukaisia lakeja; jossa hylätään eettiset säännöt ja lapsista tehdään holtittomien kokeiden kohteita; jossa sanomme hyväntekijöinä esiintyvien rakkauden vihollisten kanssa: “Luotamme rokotteisiin“, ei: “Luotamme Jumalaan”.
Tämän vieraan uskonnon virallinen merkki on uudenlainen kastetodistus: todiste pikemminkin koronainjektiosta kuin upotuksesta. Tämä on nyt passimme elämään — kuolemanpelon orjuuttamaan elämään. Tämän uskonnon uhreja eivät ole laulu ja kiitos ja pyhä ehtoollinen pyhistä astioista, vaan muovimaskit ja epäsosiaalinen etäisyyksien pitäminen ja koronainjektiot, joissa on koodattuja geneettisiä ohjeita abortin saastuttamista injektiopulloista. Kaikki tämä tapahtuu Pimeän tornin ja sen tarkastajien ja valvojien valvovan silmän alla.
Onko meillä moraalinen velvollisuus olla tottelematta? Mikään ei voisi olla selkeämpää. Se, onko meillä rohkeutta olla tottelematta tai rukoilemmeko sitä rohkeutta, on todellinen kysymys.
Artikkelin kirjoittaja: Douglas Farrow, teologian ja etiikan professori, McGillin yliopisto.
