Kuten viestiargumentista käyty kiista osoittaa, avioliittolaista käytävä keskustelu rakentuu niiden kysymysten varaan, joihin kiistassa etsitään vastausta ja joita pidetään keskeisinä avioliiton luonteen määrittämisen kannalta. Kysymykset eivät ole neutraaleja, vaan ne määräävät kiistaan omaksumamme näkökulman. Esittämämme kysymykset, samoin kuin kysymykset, jotka jätämme esittämättä, määrittävät aihetta koskevan väittelyn reunaehdot. Ne määrittävät suurelta osin sen, miltä kannalta asiaa tarkastelemme ja minkä kannan siihen otamme.
Aikuisten ja heidän seksuaalisten tarpeidensa hallitsemassa avioliittokeskustelussa lapset ovat jääneet sivuosaan, vaikka avioliittoinstituutiolla on läheinen suhde perheen perustamiseen ja siten lasten saamiseen. Lapsia koskevia näkökohtia on käsitelty hämmentävän pinnallisesti ja aikuisten etupyyteiden ehdoilla. Tällä tavalla keskustelun päähuomio on suunnattu pois avioliiton ja avioliittolain kannalta keskeisistä moraalisista kysymyksistä. Tämä lasten tarpeiden sivuuttaminen tai niiden pinnallinen tarkastelu on ollut hämmentävällä tavalla ominaista myös suomalaisten lapsijärjestöjen avioliittolakia koskeville kannanotoille, jotka ovat lähes poikkeuksetta olleet vallitsevaa poliittisesti korrektia näkemystä tukevia julkilausumia, sen sijaan että ne olisivat olleet tutkimustietoon nojaavia kriittisiä arvioita, joissa olisi tarkasteltu avioliittolain lapsivaikutuksia sekä mikro- että makrotasolla.
Naisen ja miehen välisen avioliiton keskeinen viesti on moraalinen: vanhemmilla on moraalinen velvollisuus kohdella toisiaan ja lapsiaan itseisarvoisina olentoina. Vanhempien kasvatusvastuuta painottavalla moraalisella viestillä on vastineensa lasten oikeusvaateessa: lapsilla on moraalinen oikeus tuntea biologiset vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan. Tämä lasten moraalinen identiteetti- ja suhdeoikeus on perustava ihmisoikeus: lapsilla on tämä oikeus pelkästään sillä perusteella, että he ovat ihmisiä.
Vuosituhansien ajan avioliitto on ollut äiti-isä-lapsi -kolmoissidosta suojeleva instituutio eikä yhteiskunnassa ole muuta instituutiota, joka suojelisi tätä yhteiskunnan perusyksikköä. Avioliittolakia koskevassa väittelyssä ei kuitenkaan ole perusteellisesti käsitelty olennaista kysymystä lasten oikeuksista: “Miten avioliiton uudelleenmäärittely vaikuttaa lapsen oikeuksiin?”
Margaret Somervillen (2005: 63) mukaan tämä kysymys voidaan jakaa kahteen kysymykseen: ”Onko lapsilla perustava oikeus tuntea biologiset vanhempansa ja olla heidän kasvatettavinaan? Tarvitseeko yhteiskunta instituutiota, joka vahvistaa tämän oikeuden yhdeksi perusperiaatteekseen ja normikseen?”
Kulttuurimme perustana on vakaumus, että yksilöt ovat tasa-arvoisia ja vapaita. Vastasyntyneen lapsen vapaus ja tasa-arvo edellyttää sitä, että hänen vanhempansa antautuvat rakastamaan häntä ilman ehtoja ja riippumatta hänen ominaisuuksistaan ja ovat valmiit näkemään vaivaa huolehtiakseen hänestä ja auttaakseen häntä kehittämään inhimillistä potentiaaliaan. Lapsi, joka jää vaille vanhempiensa rakkautta ja huolenpitoa, ei ole tasa-arvoinen suhteessa niihin lapsiin, joille ne suodaan, eikä hän ole vapaa luomaan identiteettiään suhteessa biologiseen alkuperäänsä. Ilman hänestä huolehtivia aikuisia vastasyntynyt lapsi ei ole vapaa edes pysymään fyysisesti elossa.
Avioliiton tarkoituksena läpi vuosituhansien on ollut turvata ja vahvistaa äidin, isän ja lapsen kolmoissidosta, niin että lapsi voisi syntyä ja kasvaa biologisen äitinsä ja isänsä hoidossa. Tämän on lukuisissa laaja-alaisissa tutkimuksissa osoitettu turvaavan lapselle parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Samaa sukupuolta olevien parien avioliitto-oikeus poistaa juridisen suojan lapsen oikeudelta tuntea vanhempansa ja olla heidän kasvatettavinaan. Näin se muuttaa perustavalla tavalla normin, jonka mukaan biologisilla vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsistaan.
Miksi sitten yhteiskunnallinen eliitti on ollut valmis hajottamaan tämän lapsen suojaksi tarkoitetun instituution ja altistamaan lapset monille tunnetuille ja tuntemattomille riskeille ”oikeudenmukaisuuden” ja ”rakkauden” nimissä? Voimmeko tässä suhteessa oppia jotakin Vanhan testamentin profeettojen moraalisesta kritiikistä? ”Voi niitä, jotka vääriä säädöksiä säätävät, jotka katalia päätöksiä tekevät, estääkseen heikkoja saamasta oikeutta, riistääkseen kansani köyhiltä lain turvan, anastaakseen leskien varat, ryöstääkseen orpojen perintöosan” (Jes. 10:1-2).
Pyrkiessään turvaamaan oman poliittisen urakehityksensä uuden avioliittolain hyväksyneet kansanedustajat riistivät lapselta lain turvaaman oikeuden isään ja äitiin: uusi avioliittolaki asettaa ihanteeksi parisuhdemallin, jonka rakenne erottaa lapsen joko biologisesta isästään tai äidistään. Selittyykö näin räikeä oikeuksien loukkaus yleisestä ihmiselämän lainalaisuudesta, että valta turmelee ihmisen? ”Sinun johtomiehesi ovat petollisia ja varkaiden kumppaneita, he kaikki rakastavat lahjuksia ja ahnehtivat lahjapalkkioita. Orvolle he eivät oikeutta hanki eivätkä aja lesken asiaa” (Jes. 1:23).
Lopez (2015: 8) arvioi sukupuolineutraalin avioliittolainsäädännön johtavan yhteiskunnalliseen katastrofiin, koska se altistaa lapset kevyin perustein yhteiskuntakokeelle, samalla kun toisinajattelijat pyritään vaientamaan uhkauksilla ja painostuksella: ”Sukupuolineutraali avioliittolaki on käytännössä ollut ja on edelleen yhteiskunnallinen katastrofi. Se perustuu epätosille olettamuksille. Vastahakoiset väestönosat on pakotettu omaksumaan se käyttäen rikollisia taktiikoita, jotka vaihtelevat puolitotuuksiin perustuvasta propagandasta rikolliseen pelotteluun ja kiristykseen. Se riisti suojan maailman kaikkein haavoittuvimmalta väestönosalta – erityisesti, mutta ei ainoastaan lapsilta – ja antoi lisää valtaa maailman kaikkein etuoikeutetuimmille ihmisille (erityisesti, mutta ei ainoastaan rikkaille valkoisille miehille)” (emt.).
Länsimaisia yhteiskuntia hallitsevat eliitit elävät niin äärimmäisessä ylellisyydessä, että he ovat menettäneet moraalisen herkkyytensä äidittömien ja isättömien lasten kärsimykselle. Koska valtaapitävillä on käytössään voimakkaat propagandakoneistot, he ovat onnistuneet vakuuttamaan yleisen mielipiteen useissa maissa, että on oikeudenmukaista ja tasa-arvoista riistää lapsilta heidän oikeutensa isään ja äitiin.
Koska poliittinen eliitti on päässyt maistamaan vallan, vaurauden ja julkisuuden tuomista eduista, sillä on kiusaus keskittyä oman hyvinvointinsa ja valtansa turvaamiseen ja kasvattamiseen, sen sijaan että he huolehtisivat lasten hyvinvoinnista. Poliittisten toimijoiden on kuitenkin epäeettistä antaa tunteisiin vaikuttavien mielikuvien ja rahan vaikuttaa kannanottoihinsa, koska heidän tehtävänsä on puolustaa oikeudenmukaisuutta irrallaan rahan ja poliittisen menestyksen vaikutuksesta.
Lapset eivät voi tarjota heille palkkioita ja kunnia-asemia. Siksi geneettisten orpojen tuska usein unohdetaan ja huomio keskitetään aikuisten etupyyteiden ja seksuaalisten mieltymysten puolustamiseen. Lasten oikeudet sivuutetaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa erityisesti silloin, kun heidän oikeutensa ovat ristiriidassa rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten etupyyteiden kanssa ja kun lasten sortaminen tuo poliittisille päättäjille etuja. ”Eivät he aja orvon etua, eivät tahdo hänen voittavan asiaansa, eivät puolusta köyhän oikeutta” (Jer. 5:28).
Kiitokset
Tämän kirjan kirjoittamisessa olen saanut apua monilta henkilöiltä. Pirjo Taskinen luki huolellisesti koko käsikirjoituksen ja pelasti minut monilta virheiltä antamalla yksityiskohtaista kriittistä palautetta. Petri Kivenheimo esitti tärkeitä huomioita kirjan kehittämiseksi. Prof. Michael Beauty kutsui minut opetusvierailulle Baylor-yliopiston filosofiseen tiedekuntaan ja tarjosi mahdollisuuden testata ajatuksia asiantuntevan kuulijakunnan kritiikin valossa. Prof. John Haldane antoi yksityiskohtaista palautetta henkilökohtaisessa keskustelussa ja opasti minut tärkeiden lähteiden äärelle. Prof. Alexander Pruss teki tärkeitä huomioita ja auttoi argumentin kehittämisessä.
