Riittääkö rakkaus?
Sukupuolineutraalia avioliittolakia perustellaan vetoamalla rakkauteen. Rakkauden käsite jätetään kuitenkin usein määrittelemättä, mikä tekee mahdolliseksi naamioida sen avulla käytänteitä, jotka ovat vähemmän rakkaudellisia. Vaatimus antaa yhtäläinen tunnustus kahden miehen väliselle rakkaudelle sukupuolineutraalin avioliittolain muodossa murentaa perustavampaa äidin ja lapsen välistä rakkautta, koska oikeus avioliiton solmimiseen sisältää oikeuden perheen perustamiseen ja kaksi miestä voi perustaa perheen vain saamalla lapsia, jotka ovat syntyneet jollekin äidille. Tuntuu ontolta pyhittää sijaisäitien käyttö rakkauteen vedoten, kun otetaan huomioon se tosiasia, että tällä tavalla tuotetuilta lapsilta riistetään oman biologisen äidin rakkaus.
Robert Oscar Lopez suhtautuu kriittisesti rakkauden retoriikkaan, jonka avulla näitä järjestelyjä oikeutetaan: ”Saamme usein kuulla, että samaa sukupuolta olevilla pareilla on rakastavat kodit ja että he rakastavat lapsia. Minua tämä ei vakuuta, koska rakkaus merkitsee sitä, että teet uhrauksia toisen ihmisen puolesta sen sijaan, että odotat toisten uhrautuvan sinun puolestasi. Jos olet homoseksuaali ja rakastat lasta, sinä joko uhraat homoutesi ja kasvatat lapsen kodissa, jossa hänellä on äiti ja isä, tai luovut vanhemmuuden unelmasta ja hyväksyt sen, että adoptiolapsille annetaan koti, jossa heillä on sekä äiti että isä. Jos lapsi on orpo, erityislapsi tai yhteiskunnan hylätty asukki, tarvitsee tällainen lapsi äidin ja isän enemmän kuin kukaan muu, sillä hän tarvitsee vakautta ja normaaliutta oman traumansa takia. Et voi pyytää lasta sinun takiasi uhraamaan jotakin niin tärkeää ja yleismaailmallista kuin äidin ja isän” (Lopez 2015: 114).
Tutkimuksen mukaanäidillä ja isällä on erilaiset vahvuudet vanhemmuudessa, joten äidin tai isän puuttuminen haittaa lapsen kehitystä eri tavoilla. Isän ja äidin erilaiset kasvatustyylit ja niiden toisiaan täydentävyys laajentavat lapsen kokemuspiiriä ja parantavat hänen mahdollisuuksiaan kehittää itseään monipuolisesti. Samalla läheisyys biologisiin vanhempiin saattaa lapsen ulottuviin sellaista informaatiota, jota hän tarvitsee oman identiteettinsä kehittämiseksi ja jopa oman terveytensä hoitamiseksi.
Naisen ja miehen, äidin ja isän sukupuolierolla on tärkeä merkitys lapselle tarjolla olevien virikkeiden ja kehitysedellytysten näkökulmasta, koska lapsi aloittaa elämänsä välittömän kokemuksen, ei käsitteiden varassa. Erilaisuuden läsnäolo merkitsee vaihtoehtojen moninaisuutta ja Descartesin mukaan erilaisuus synnyttää ihmetystä, mikä edistää oppimista (Sielun liikutukset, artiklat 53, 75). Ihmetys on ihmisen tunteista ensimmäinen ja perustavin.
Luce Irigaray (1996: 92-93) soveltaa tätä sukupuolieron merkitykseen ihmiselämässä. ”Toisen – miehen tai naisen – täytyy aina ja jatkuvasti yllättäämeidät, vaikuttaa meissä uudeltaja täysin erilaiseltakuin millaisena hänet tunnemme tai mitä otaksumme, että hänen tulisi olla. Silloin voimme katsoa toista, pysähtyä katsomaan sitä ja tutkailla ja lähestyä itseämme kysymyksin. Kuka sinä olet?Minä olenja minä tulentämän kysymyksen ansiosta. Ihmettely voittaa mukavuudenhalumme.” Ihminen oppii tuntemaan itsensä vastakohtien vuorovaikutuksessa, jossa erilaisuus korostuu.
Sukupuolieron synnyttämä ihmettely on moniulotteinen liikkeellepaneva voima myös lapsen kehityksessä: ”Elävä olento tarvitsee ihmettelyä liikkuakseen ja suorittaakseen kaikkein alkeellisimpia, mutta myös kaikkein ylevimpiä tehtäviään” (emt). Miehen ja naisen välinen ero synnyttää lapsessa ihmettelyä, laajentaa hänen maailmaansa ja aktivoi hänen kehitystään, samalla kun isän ja äidin kasvatustyylit tasapainottavat toisiaan. Sukupuolien välinen vuorovaikutus auttaa ihmistä laajentumaan johonkin itselleen tuntemattomaan ja samanaikaisesti tulemaan paremmin tietoiseksi omasta ainutlaatuisesta yksilöllisyydestään.
Miehisyys ja naiseus ovat toisiaan täydentäviä ulottuvuuksia ihmisyydessä ja niiden vuorovaikutus rikastuttaa ihmisyhteisöjä; tämän vuorovaikutuksen heikkeneminen vaikuttaa yhteiselämää köyhdyttävästi. Lapsen on tärkeä päästä ydinperheessä elämään naisen ja miehen vuorovaikutuksen keskellä. Tällaisen vuorovaikutuksen puute heikentää lapsen mahdollisuuksia oman identiteettinsä ja sosiaalisten taitojensa kehittämiseen.
Psykologi Rob Palkovizin (2013: 236) mukaan tutkimus osoittaa, että lapselle on edullista kasvaa perheessä, jossa mies ja nainen toimivat toisiaan täydentäen ja toistensa kanssa yhteistyössä vanhempien rooleissa. Tällöin lapset voivat nähdä, miten mies ja nainen toteuttavat samanlaisia tehtäviä osin samoilla ja osin eri tavoilla. Kosketus erilaisiin mallioppimisen ja oppimisärsykkeiden lähteisiin opettaa lapsia toimimaan erilaisissa tilanteissa. Saadessaan suuremman mahdollisuuksien vaihtelun mallioppimisen perustaksi lapset oppivat yhteistoiminnallista jakamista.
Hyvän vanhemmuuden keskeiset ominaisuudet kuten myönteinen tunneilmapiiri, rakentava käyttäytymistapa ja yhteistyö parisuhteessa ilmenevät yhtä lailla sekä äideissä että isissä. Kuitenkin Palkovizin (2013: 226-227) mukaan lapset hyötyvät äidillisen ja isällisen kasvatustyylin ominaispiirteistä ja eroista sellaisina kuin äidit ja isät niitä tyypillisesti ilmentävät suhteessa lapsiinsa.
Äidillä on tärkeä merkitys läheisyyden, ymmärryksen ja lapsen tasolle menevien sovellusten ilmaisemisessa. Isällä on tärkeä merkitys kehittää lapsissa avoimuutta ulkopuolista maailmaa kohtaan, rohkaista heitä ottamaan riskejä ja puolustamaan itseään. Läheisessä suhteessa isäänsä tytär oppii rakentavaa aggressiivisuutta, joka auttaa häntä uran kehittämisessä. Isän vaikutus johtaa siihen, että tyttö oppii luottavaisen suhtautumisen miehiin säilyttäen itsenäisyytensä. Isillä on tärkeä rooli myös pojan aggressiivisuuden rakentavassa suuntaamisessa.
Psykiatri Scott Haltzman (2013: 318) päätyy samansuuntaisiin tuloksiin. Isä ja äiti tarjoavat kumpikin lapsensa kasvatukseen oman ainutlaatuisen panoksensa: ”Vanhempien sukupuolierot ovat todellisia, ja niitä tulisi rohkaista sen sijaan, että niitä tukahdutettaisiin tai jätettäisiin huomiotta.”
Sikäli kuin naisen ja miehen liitto on kohtuullisen harmoninen, se edistää luonnostaan myönteistä asennetta ja luottamusta molempiin sukupuoliin ja heidän keskinäisen suhteensa toimivuuteen. Tällaisen myönteisen asenteen kehittäminen voi olla suurempi haaste tilanteessa, jossa perheessä on edustettuna ainoastaan yksi sukupuoli ja ainoastaan yhden sukupuolen sisäinen dynamiikka (Doherty & Craft 2013).
Kasvattajan omistautuminen tehtäväänsä ei poista perherakenteen dynamiikan vaikutusta: antautunut ja asiantunteva kasvattaja ei esimerkiksi samaa sukupuolta olevan perherakenteen sisällä pysty mallintamaan lapselle sukupuolten välistä dynamiikkaa, mikä taas on tärkeä edellytys lapsen kehitykselle yleensä ja hänen sukupuolisen identiteettinsä kehitykselle erityisesti.
Sukupuolineutraalin oletuksen mukaan lapsi ei tarvitse äidin ja isän toisiaan täydentävää vaikutusta eikä biologisella sidoksella äitiin ja isään ole vaikutusta. Kaikki nämä luonnolliset tekijät ovat sukupuolineutraalin ajattelun mukaan merkityksettömiä ja ainoa merkitsevä tekijä on ”rakkaus”. Toistaiseksi on jäänyt selittämättä, mistä tämä kaiken uudeksi muuttava ”rakkaus” yhtäkkiä löytyy tähän maailmaan. Tähän asti biologisista vanhemmistaan erotetut lapset ovat jääneet kaipaamaan alkuperäisiä vanhempiaan ikään kuin heiltä puuttuisi jotakin.
Sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen perustana oleva rakkaus ymmärretään tavallisesti aikuisten väliseksi seksuaalis-emotionaaliseksi kiintymykseksi. Homoseksuaalisten suhteiden ajatellaan nykyään olevan malliesimerkki tästä puhtaasta rakkauteen perustuvasta suhteesta, joka takaa lapsille parhaan kasvuympäristön. Mitä tämä puhdas rakkauteen perustuva suhde sitten tarkoittaa käytännössä? Homoseksuaalisuuteen on aina kuulunut vapaan seksuaalisuuden ihanne, jossa seksuaalisuutta ei rajoiteta parin sisäiseksi asiaksi, vaan seksuaalisuhteet ulotetaan kokonaiseen ystäväverkostoon.
Tutkimusten mukaan useimmat homoseksuaaliset miesparit päätyvät vuosien kuluessa vähitellen avoimeen seksuaalisuhteeseen, jossa molemmat sallivat toisilleen suhteen ulkopuolisia seksuaalikumppaneita (Gallagher 2012: 133-134). Tällaisissa kodeissa on epäilemättä paljon sitä ihmeitä tekevää rakkautta, josta sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajat puhuvat, mutta kokonaan eri asia on se, kuinka paljon kaikki tämä rakkaus palvelee perheessä kasvavia lapsia.
Seuraava kappale: Sukupuolineutraalin avioliittolain yhteiskunnallisia vaikutuksia
