Lasten asian pettäminen
Sen lisäksi, että tasa-arvo-oikeuksiin perustuva argumentti on pahanlaatuista kehäpäättelyä, se merkitsee lasten asian pettämistä. Kun avioliitto määritellään sukupuolineutraalisti, avioliitto erotetaan lasten saamisesta. Ja kun avioliitto erotetaan lasten saamisesta, puretaan samalla se ainoa instituutio, jonka tehtävänä on turvata lapsen luontainen oikeus ”tuntea vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan”, kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimus asian ilmaisee.
Lasten oikeus isään ja äitiin ilmaisee sellaista ihannetta, jota emme aina käytännössä onnistu toteuttamaan. Mutta kun sukupuolineutraalin avioliittolain myötä puramme yhdyssiteen avioliiton ja lasten saamisen väliltä, hylkäämme itse tämän lapsen perusoikeuden perustana olevan ihanteen. Tällöin yhteiskunta vie lapselta perinteisen avioliittoinstituution sisältämän juridisen sitoumuksen, jonka mukaan yhteiskunta pyrkii takaamaan lapselle oikeuden syntyä ja kasvaa biologisen äitinsä ja isänsä kodissa.
Uusi avioliittolaki ei voi olla vahingoittamatta äiti-lapsi- ja isä-lapsi -suhteen pyhyyttä ja heikentämättä lasten kasvuolosuhteiden vakautta. Onko meillä oikeutta viedä lapselta tätä perusturvaa pahanlaatuisen kehäpäättelyn pohjalta? Lapsen perusoikeuksien juridisen turvan poistaminen heikentää ratkaisevasti koko yhteiskunnan hyvinvointia (Farrow 2005: 111-112).
Lesbokodissa kasvanut Millie Fontana kiinnittää huomiota siihen, että sukupuolineutraali tasa-arvopuhe on harhaanjohtavaa sikäli, että aikuisten tasa-arvon nimissä lapsilta riistetään heidän perusoikeutensa: ”LHBT [lesbo, homo, biseksuaali, transihmiset] -liike puhuu paljon tasa-arvosta, mutta olen alkanut ihmetellä heidän määritelmäänsä tasa-arvosta, sillä minulle tasa-arvo merkitsee totuuden kertomista, sen kunnioittamista, kuka minä olen ehyenä, kokonaisena ihmisenä. En halua rajoittua vain siihen, minkä vanhempani päättivät antaa minun tietää. Tasa-arvo merkitsee mahdollisuutta katsoa molempia puolia geneettistä perhettäni ja ymmärtää kuka minä olen.”
Avioliittokeskustelun yhteydessä käytetty tasa-arvoargumentti ei siis perustu pelkästään loogisesti pahanlaatuiseen kehäpäättelyyn, vaan se on myös käytännöllisesti pahanlaatuinen: se erottaa avioliiton lasten saamisesta ja jättää näin lapsen vaille sellaisen instituution turvaa, joka on suunniteltu turvaamaan hänen paikkansa biologisen äitinsä ja isänsä kodissa. Yhteiskunnallisena instituutiona avioliitto ei sukupuolineutraalissa muodossaan anna tukea lapsen suhteelle biologiseen isään ja äitiin: sen tarjoama tuki on satunnaista, koska se ei nouse tämän uuden avioliittoinstituution rakenteesta (Farrow 2005: 112-113).
Eikö sitten avioliiton sukupuolineutraalia uudelleen määrittelyä tarvita, jotta sen avulla turvattaisiin niiden lasten asema, jotka jo asuvat samaa sukupuolta olevien parien perheissä? Farrow’n (2005: 112) mielestä tällainen ehdotus on ilmausta “määrätietoisesta kyynisyydestä”. Miksi näin? Farrow kiinnittää huomiota siihen, että samaa sukupuolta olevien parien kodeissa kasvavat lapset on jo erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään: samaa sukupuolta olevien parien liiton rakenne erottaa lapset välttämättä biologisesta isästään tai äidistään.
Sateenkaariperheiden lapset ovat usein peräisin aikaisemmista heteroseksuaalisista avioliitoista tai monet heistä on tuotettu ulkopuolisen luovuttajan apuun turvautuvan lisääntymisteknologian avulla. Näissä tapauksissa lapsen perustavaa ihmisoikeutta isään ja äitiin on jo syystä tai toisesta rikottu. Jos tätä lapsen ihmisoikeuksien kannalta epänormaalia tilannetta käytetään avioliiton uudelleen määrittelyn perustana, poistetaan kaikilta yhteiskunnan lapsilta lain takaama turva isään ja äitiin.
