Riskinotto lasten kustannuksella
Mistä sitten johtuu, että eduskunnan enemmistö oli valmis vuonna 2014 tekemään lapsen perusoikeuksia loukkaavan ja lapsen hyvinvoinnin kannalta riskialttiin päätöksen sukupuolineutraalista avioliittolaista sen sijaan, että se olisi odottanut pitkittäistutkimuksen varmentamaa tietoa niistä maista, joissa sukupuolineutraali avioliittolaki on jo hyväksytty?
Yksi vastaus lienee se, että avioliittolakia koskevan päätöksen riski ei kohdistu kansanedustajiin itseensä vaan lapsiin. Jos kansanedustajat olisivat vastustaneet ”tasa-arvoista” avioliittolakia, he olisivat saaneet kielteistä julkisuutta, koska lähes kaikki valtamediat ajoivat sukupuolineutraalia avioliittolakia. Sukupuolineutraalin avioliittolain kannattaminen näytti kansanedustajan poliittisen tulevaisuuden kannalta turvalliselta vaihtoehdolta, koska se takasi hänelle myönteistä huomiota valtamedioissa. Kaikki riskit ja kielteiset seuraukset jäävät lasten kannettaviksi.
Myös kirkollinen eliitti on osallistunut keskusteluun avioliittolaista. Vuoden 2015 alusta kirkossa on tullut voimaan säädös, jonka mukaan lapsia koskettavien päätösten osalta on tehtävä lapsivaikutusten arviointi. Kuitenkin vuonna 2014 evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen vakuutti avioliittolakia koskevan äänestyksen aattona, ettei sukupuolineutraali avioliittolaki vahingoita lapsia. Hän esitti tämän arvionsa välittämättä siitä, ettei lapsivaikutusten arviointia ollut tehty. Tulevaisuutta koskevia ennustuksia tehtäessä otetaan aina se riski, että ennustus osoittautuu virheelliseksi. Minkälaisia riskejä Mäkinen otti tätä ennustusta tehdessään?
Itsensä suhteen Mäkinen ei ottanut suuria riskejä. Häntä tosin kritisoitiin konservatiivisissa marginaalimedioissa. Kannattaessaan valtamedioiden, yhteiskunnallisen eliitin ja suuren rahan suosimaa poliittista ratkaisua Mäkinen saattoi kuitenkin luottaa siihen, että tulee saamaan myönteistä julkisuutta. Näin myös kävi.
Sen sijaan Mäkinen otti suuren riskin lasten suhteen. Tietääkseni Mäkinen ei ole kirjoittanut tutkimuksiin perustuvaa arviota sukupuolineutraalin avioliittolain lapsivaikutuksista. On siis enemmän kuin todennäköistä, että Mäkinen erehtyy ennustuksessaan. Hinnan tästä virheestä joutuvat kuitenkin maksamaan lapset, ei Mäkinen itse.
Yksi perustavista eettisistä periaatteista on, että kaikkein haavoittuvimpien ihmisten oikeuksien turvaaminen tulisi asettaa ensisijaiseksi. Lasten voidaan perustellusti sanoa kuuluvan kaikkein haavoittuvimpien ihmisten joukkoon. ”Homoseksuaalitkin ovat haavoittuva ryhmä”, kuten kanadalaisen McGill-yliopiston oikeustieteen professoriMargaret Somerville (2007: 195) toteaa, ”mutta aikuisina heidän oikeusvaateensa jäävät toiseksi suhteessa lasten tarpeisiin ja oikeuksiin. Sitä paitsi, puolustaessamme lasten oikeuksia toimimme kaikkien lasten edun mukaisesti, osoittautuipa heidän seksuaalinen suuntautumisensa myöhemmin heteroseksuaaliseksi tai homoseksuaaliseksi. Näin puolustamme kaikkien kansalaisten oikeuksia, koska yhdessä vaiheessa me kaikki olemme lapsia.”
Ei ole perusteltua riskeerata yhteiskuntamme kaikkein hauraimpien ja haavoittuvimpien jäsenten hyvinvointia voidaksemme laajentaa aikuisten valinnanvapautta. Somervillen mukaan samaa sukupuolta olevien parien avioliiton tunnustaminen on ennen näkemätön yhteiskuntakoe lapsilla. Se altistaa lapset monille tunnetuille ja tuntemattomille riskeille poistaessaan lainsäädännöllisen suojan lasten ja heidän biologisten vanhempiensa väliseltä suhteelta.
Ihmisillä tehtäviä kokeita koskevat eettiset ohjeet pyrkivät kaikkein tiukimmin suojelemaan niitä, jotka eivät joko pysty itse antamaan todennettua hyväksyntäänsä kokeeseen osallistumiseensa tai jotka ovat haavoittuvan väestönosan jäseniä. Lapset kuuluvat näihin molempiin kategorioihin, joten heille tulisi suoda korkea suojelun aste. Niinpä niiden, jotka altistavat lapsia tällaiselle kokeelle pitäisi osoittaa, että he ovat selvästi oikeutettuja niin tekemään. Mitään tällaista oikeutusta ei kuitenkaan ole esitetty suhteessa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon (Somerville 2007: 195-196).
Joidenkin on joskus vaikea ymmärtää väitettä, että “kaikilla lapsilla on oikeus äitiin ja isään”. Kaikilla lapsillahan on välttämättä äiti ja isä. Erityisesti voi olla vaikea ymmärtää, miten avioeroa koskeva lainsääntö tai sukupuolineutraali avioliittolaki voisivat riistää lapselta äidin tai isän.
Jean Loyd (2015) vastaa tähän toteamalla, että monilta lapsilta on riistetty oikeus kasvaa äitinsä ja isänsä hoidossa säätämällä lakeja ja normeja, jotka tekevät lapsen hylkäämisen helpoksi. ”Avioliiton purkamista koskeva laki, joka ei vaadi avioerolle mitään perustetta, tekee avioerosta helpon ja erottaa monet lapset äidistään tai isästään, usein ilman riittävää syytä.” Vaadittaessa oikeutta samaa sukupuolta olevien parien ”avioliittoon” ja “tasa-arvoiseen avioliittolakiin” on tämän lapsen perusoikeuden kieltämisen aluetta edelleen laajennettu. Sukupuolineutraalin ajattelun mukaan kaikille aikuisille tulisi tasa-arvoisesti taata mahdollisuus hankkia lapsia vaikka he eläisivät parisuhteissa, joissa ei luonnollista tietä pysty saamaan lapsia. Tästä seuraa, että he hankkivat lapsia menetelmillä, jotka tuottavat ”geneettisiä orpoja”, lapsia jotka on erotettu biologisesta isästään tai äidistään. Lasten oikeudet jäävät tässä ajattelussa sivuosaan tai ne on kokonaan unohdettu.
Aikuisilla on länsimaissa vapaus luoda haluamiaan parisuhteita. Avioliittolain muutoksessa ei ole kyse tällaisen vapauden suomisesta, koska se on jo olemassa. Sukupuolineutraalin avioliittolain tarkoituksena on nostaa homoseksuaalinen elämäntapa samanarvoiseksi naisen ja miehen avioliiton kanssa ja mahdollistaa tämän homoseksuaalista elämäntapaa suosittelevan opetuksen ulottaminen kaikille kouluasteille.
Lain kannattajien tavoite ei suinkaan rajoitu siihen, että samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia avioliiton. Niissäkin maissa, joissa laki on hyväksytty, vain parikymmentä prosenttia samaa sukupuolta olevista pareista solmii avioliiton.
Uuden sukupuolineutraalin avioliittolain paljon keskeisempi tavoite on muuttaa koko yhteiskunnan ajattelua perheestä ja avioliitosta. Tämä tuotiin esille heti äänestystuloksen jälkeen myös eduskunnan puhujapöntöstä, josta vaadittiin kulttuurin muuttamista. Tämän toteuttamiseksi pyritään muuttamaan kouluissa ja päiväkodeissa annettavaa perhe- ja seksuaaliopetusta. Tällä tavalla lakiin sisältyvä käsitys avioliitosta, perheestä ja seksuaalisuudesta siirtyy uuden sukupolven sisäistyneiksi asenteiksi.
Lapsen harkittu erottaminen biologisesta isästään tai äidistään aikuisten tunnetarpeiden tyydyttämiseksi ei muutu normaaliksi millään juridisella päätöksellä. Jos valtio oikeuttaa tämän rakenteellisen väkivallan lapsia kohtaan, se murentaa yhteiskuntamoraalin perusteita, kuten Robert Oscar Lopez toteaa: “Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Meillä kaikilla on oikeus tietää, mistä olemme tulleet.” Aikuisten vapaus ei mene lapsen perusoikeuksien edelle.
”Kun lapsen oikeuksia loukataan, ihmisoikeuksia loukataan pysyvästi, koska vielä aikuisinakin näin loukattuja ihmisiä vaivaavat muistot siitä, että heitä on ostettu ja myyty aikuisten oikkujen tyydyttämiseksi, revitty juurineen irti taustastaan, heiltä on kielletty perintö ja jätetty vaille molempien sukupuolien rakkautta (ja sen mukana vaille kaikkea mikä tekee ihmiselämästä inhimillistä). Kun aikuinen rikkoo näitä perustavia lasten oikeuksia, hän syyllistyy pysyvään sukupolvienväliseen rikokseen, joka on rikos ihmiskuntaa vastaan. Tämä merkitsee väkivaltaa sitä sukupolvien ketjua vastaan, johon jokaisella ihmisellä on oikeus sen ikuisen kiertokulun perustella, joka yhdistää meitä kaikkia” (Lopez 2015: 26).
Kun sukupuolineutraali avioliittolaki sisältää näin monia ihmisoikeusloukkauksia, tulee vaikeaksi ymmärtää, miksi sillä on niin paljon kannatusta. Tähän kysymykseen antaa vastauksen hämäävä tasa-arvoretoriikka, jota käsitellään seuraavassa luvussa.
