Bolševikkien yhteiskuntakokeilu
Länsimaissa 1970-1980-luvulla toteutetun avioerolainsäädäntöä koskevan uudistuksen kaltainen yhteiskuntakoe toteutettiin ehkä vielä radikaalimmassa muodossa bolševikkivallankumouksen yhteydessä. Bolševikkien syyskuussa 1918 säätämä perhelaki toi mukanaan radikaaleja muutoksia avioliittoon ja avioeroon, perintölakiin ja aborttioikeuteen. Avioeromenettely muutettiin vallankumouksellisella tavalla. Perhelain artikla 81 sääti: ”Avioeron perustana pidetään miehen ja vaimon keskinäistä sopimusta tai kumman tahansa halua ottaa ero” (Ginsborg 2014: 30).
Bolševikkien perustelu avioliittolain uudistukselle kuulosti inhimilliseltä. Bolševikkihallituksen julkisen hyvinvoinnin komissaari Alexandra Kollontai julisti, että helpon avioeron myötä naiset vapautuvat väkivaltaisista puolisoistaan. Kirjassaan Kommunismi perheessähän ylisti avioerolakia: ”Tästä lähtien työläisnaisen ei enää tarvitse anella kuukausia tai jopa vuosia turvatakseen oikeutensa elää erossa miehestään, joka lyö häntä ja tekee hänen elämästään kurjuutta juoppoudella ja väkivaltaisella käyttäytymisellään” (Kollontai; siteerannut Ginsborg 2014: 36). Kollontai toivoi koko avioliittoinstituution pian kuihtuvan pois. Hän argumentoi, että vallankumouksellisen Neuvostoliiton olosuhteissa “perhe lakkaa olemasta välttämätön sekä jäsenilleen että kansakunnalle kokonaisuutena” (edellä mainittu teos).
Vallankumouksellinen eliitti oli niin omien unelmiensa valtaama, etteivät he tiedostaneet tavallisen elämän perustavanlaatuisia edellytyksiä. Todellisuudessa bolševikkivallankumouksen luomissa olosuhteissa olisi vakaata perhettä tarvittu suojelemaan tukea ja turvaa tarvitsevia äitejä uupumukselta ja nälältä ja lapsia hylkäämiseltä. Perhehistoriaan erikoistunut historioitsija Paul Ginsborg (2014: 49) kuvaa näin syntyneitä ongelmia:
Bolševikkien avioliittoa ja avioeroa koskevaa perhelainsäädäntöä, jonka tarkoituksena oli suojella naisia väkivaltaisilta puolisoilta ja vapauttaa heidät onnettomista liitoista, saattoivat miehet käyttää aivan eri tarkoitukseen. Miehet liukuivat avioliittoon ja avioliitosta ulos hämmentävällä helppoudella ja toimivat usein vastuuttomasti perhe-elämässään. Vuosiin 1925-1926 mennessä Neuvostoliiton kaupungeissa oli paljon korkeampi eroprosentti kuin Länsi-Euroopan kaupungeissa. Nykyisen tiedon pohjalta ei ole mahdollista tietää, miten suuri osa näistä eroista otettiin miesten ja miten suuri osa naisten aloitteesta, mutta monet sen ajan yhteiskunnalliset ja poliittiset kommentaattorit kertoivat ahdinkoon joutuneista työttömistä yksinhuoltajaäideistä, jotka olivat naimattomia, eronneita tai leskiä. Monesti näillä naisilla ei ollut muuta tapaa selviytyä kuin turvautua prostituutioon.
Näiden yksinhuoltajaäitien ahdinko lisäsi sen todennäköisyyttä, että heidän lapsensa päätyivät kodittomiksi ja hylätyiksi. Monet erilaiset tekijät vaikuttivat tähän inhimilliseen tragediaan. Miljoonien miesten kuolema ensimmäisessä maailmansodassa jätti monet naiset kamppailemaan yksin. Sisällissodan kauhut, kolera, pilkkukuume, tulirokkoepidemiat ja laaja-alaiset nälänhädät pahensivat ongelmaa. Vapaamielinen avioerolaki oli yksi lisätekijä, joka jätti äidit turvattomiksi ja sai heidät hylkäämään lapsensa. ”Loppukesään 1921 mennessä Moskovan kaduille alkoi ilmaantua vanhempansa menettäneitä tai vanhempiensa hylkäämiä rähjäisiä ja täiden vaivaamia lapsilaumoja, jotka hoipertelivat uupumuksesta ja nälästä” (Ginsborg 2014: 50). Pahimmillaan vuosina 1921-22 kodittomia ja hylättyjä lapsia oli neljästä seitsemään miljoonaan.
Helpon avioeron kielteiset seuraukset tunnustettiin valmisteltaessa vuoden 1926 uutta perhelakia. Julkisen oikeuden kansankomissaari Dmitry Kursky huomautti, että uusia ongelmia oli syntynyt Neuvostoliitossa vuoden 1918 perhelain säätämisen jälkeen. Rekisteröimättömien avioliittojen ja avioerojen määrä oli kasvanut suuresti. Niiden seurauksena oli syntynyt hylättyjen ja rutiköyhien naisten ongelma. Vuoden 1918 perhelainsäädäntö ei ollut riittävästi huolehtinut naisten ja lasten toimeentulosta avioliiton purkautuessa (Ginsborg 2014: 58).
Bolševikit toteuttivat yhteiskuntakokeensa ylipursuavan optimismin valtaamina. Käytännössä he saivat aikaan enemmän tuhoa kuin mikään aikaisempi hallinto. Jopa tsaarinvallan vannoutunut vastustaja Maxim Gorki puhui lopulta Leninistä ”julmaa koetta” tekevänä teoreetikkona, elämälle vieraiden opinkappaleiden orjana, jonka houreiden vuoksi Venäjän kansa vuodattaisi ”järvittäin verta” (Vettenranta 2015: 19).
Optimististen odotusten vallassa toteutetut yhteiskuntakokeet voivat siis pahimmillaan johtaa katastrofaalisiin seurauksiin. Erityisesti perheen rakenteella tehdyt kokeilut voivat tuottaa lapsille paljon kärsimystä.
Bolševikkien yhteiskuntakokeen taustalla vaikutti ylioptimistinen käsitys vapaasta ja hyvästä ihmisestä, joka on loputtomasti muokattavissa ja parannettavissa, ja joka tulisi vapauttaa vanhoista instituutioista edistyksen mahdollistamiseksi. Perinteisen perheen kaltaiset yhteiskunnalliset rakenteet nähtiin ihmisen vapautta rajoittaviksi tekijöiksi, jotka estävät hänen kehityspotentiaalinsa ja hyvyytensä ilmentymistä.
Optimistisen edistysuskon valossa perherakenteisiin kohdistuvia yhteiskuntakokeita pidettiin toivottavina ja hyödyllisinä. Perherakenteita haluttiin radikaalisti muuttaa kokeilumielessä, koska edistysuskoisen historiannäkemyksen pohjalta kaikki ehdotetut muutokset avioliittolainsäädäntöön voitiin esittää ilmentyminä ihmiskunnan vääjäämättömästä edistyksestä. Näiden muutosten vastustajien katsotaan sijoittavan itsensä ”historian väärälle puolelle”.
