Vertailukohtana avioeroa koskevan lain muutos
Onko sitten perusteltua olettaa, että sukupuolineutraalilla avioliittolailla voisi olla näin kauaskantoisia vaikutuksia? Voimme ottaa vertailukohdaksi kolmekymmentä vuotta sitten tehdyn pienen muutoksen avioliittolakiin. Ennen tätä muutosta avioliiton miellettiin olevan periaatteessa elinikäinen liitto, jonka purkamiseen tarvittiin erityisperusteita, kuten puolison aviorikos, väkivaltaisuus tai hylkääminen.
1970- ja 1980-luvuilla useimmissa länsimaissa (Suomessa vuonna 1987) tehtiin avioliittolakiin muutos, jonka mukaan avioliiton purkamisen edellytyksenä ei enää ollut puolison syyllistyminen vakavaan rikkomukseen avioliittoa vastaan, vaan avioero voitiin myöntää kumman tahansa puolison hakemuksesta ilman erityisperusteita. Avioero ei edellyttänyt molempien osapuolten suostumusta, vaan kumpi tahansa puoliso saattoi yksin hakea eroa ja saada sen voimaan.
Avioliitosta tuli tämän lain myötä sitovuudeltaan muita yhteiskunnallisia sopimuksia heikompi: putkimiehen kanssa tehtyä sopimusta ei voida purkaa ilman perusteita, avioliiton sen sijaan voi. Ryan T. Anderson (2015: 40) kysyykin: ”Kuinka paljon perhe-elämän vakautta voimme odottaa, kun ihmisellä on lain edessä ankarampi vastuu sopimussuhteessa putkimieheen kuin vaimoonsa?” Hän kiinnittää huomiota siihen, että uuden avioerolain säätämistä seuraavina vuosikymmeninä avioerojen määrä kasvoi enemmän kuin kaksinkertaiseksi. Tarjoamalla helpon ulospääsyn avioliitosta ja sen vaikeuksista uusi avioerolaki muutti ihmisten käsityksen avioliiton luonteesta: avioliittoa ei enää ymmärretty elinikäiseksi instituutioksi, jonka varaan puolisot voivat rakentaa elämänsä ja jonka turvissa lapset saavat kasvaa koko kehityskautensa ajan, vaan väliaikaiseksi instituutioksi, jota pidetään koossa niin kauan kuin se tyydyttää aikuisten tarpeita. Kumman tahansa puolison halu vapautua perhe-elämän paineista kun on riittävä syy liiton purkamiseen.
Avioliittolain muutoksen myötä avioliiton julkinen merkitys muuttui: avioliitosta tuli sopimus, jonka yksilö saattoi solmia ja purkaa mistä tahansa haluamastaan syystä. Kun aiemmin avioliitto perustui periaatteeseen ”kunnes kuolema meidät erottaa”, muutti muutettu avioliittolaki tältä osin avioliittolupauksen sisältämää viestiä muotoon: ”kunnes väsymme toisiimme”. Avioliiton ytimeksi tuli näin ollen rakkauden tunne sen sijaan, että se olisi merkinnyt elinikäistä moraalista sitoumusta kohdella puolisoa ja lapsia itseisarvoisina olentoina.
Kuten Brad Wilcox (2006) kirjoittaa: ”Tämän uuden psykologisen lähestymistavan mukaan yksilön ensisijainen velvollisuus ei kohdistu perheeseen vaan häneen itseensä. Niinpä avioliiton onnistumista ei enää määritellä sen mukaan, onnistuuko yksilö täyttämään moraaliset velvollisuutensa puolisoaan ja lapsiaan kohtaan vaan se, tuoko avioliitto itselle voimakkaan subjektiivisen onnellisuuden tunteen, joka yleensä löydetään intensiivisessä tunnesuhteessa puolisoon. ”
Avioliittolain eroamista koskevan muutoksen ajateltiin helpottavan vaikeiden, usein väkivaltaisten avioliittojen purkamista ja jättävän muut avioliitot ennalleen. Toisin kuitenkin kävi. Kun puolison hylkääminen lainmuutoksen myötä tuli juridisesti helpommaksi, tuli eroaminen lain opetusvaikutuksen seurauksena myös psykologisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävämmäksi.
Yhteiskunnallisella lainsäädännöllä on opetusvaikutusta: laki muokkaa kulttuuria, joka vaikuttaa ihmisten käsityksiin, asenteisiin ja käyttäytymiseen. Laki on ikään kuin opettaja. Niinpä avioerolainsäädännön muutosta seurasi avioerojen määrän voimakas kasvu, ja suurin osa avioeroista koski avioliittoja, joissa ei ollut vakavia ongelmia. Sekä aikuisten että lasten kannalta tällaiset erot ovat turhia ja vahingollisia: ne lisäävät omalta osaltaan sekä lasten että aikuisten pahoinvointia. Avioliittolain muutoksen seurauksena yksinhuoltajavanhempien hoidossa kasvavien lasten määrä on noussut jyrkästi.
Vaikka monet yksinhuoltajat ovat selvinneet vaikeasta tilanteesta erinomaisesti, lapsen hoitaminen ilman puolison tukea voi olla uuvuttavaa erityisesti sairauden ja taloudellisten vaikeuksien kohdatessa. Myös monet aikuiset ovat pettyneet avioeroihin, joista monet lopulta osoittautuvat turhiksi – avioeron emotionaalinen taakka on useimmille odottamattoman raskas kantaa ja entisen avioliiton ongelmat toistuivat usein uusissa suhteissa, kun yksilöt kantavat ongelmiaan mukanaan liitosta toiseen.
Sukupuolineutraali avioliittolaki (samaa sukupuolta olevien avioliitto) merkitsee paljon suurempaa ja perustavampaa muutosta avioliittolainsäädännössä kuin vuonna 1987 avioliittolakiin tehty avioliiton purkamista koskeva muutos. Sukupuolineutraali avioliittolaki muuttaa koko avioliittoinstituution. Se ei murenna ainoastaan yhden avioliittonormin, avioliiton pysyvyyden perustaa, kuten avioliittolakiin tehty muutos.
Sukupuolineutraali avioliittolaki murentaa pohjaa ainakin kuudelta keskeiseltä avioliittonormilta, joiden perustana ovat naisen ja miehen avioliiton luonnolliset tosiasiat:
- Uusi avioliittolaki murentaa pohjaa periaatteelta, että avioliiton tehtävänä on suojella äidin, isän ja lasten kolmoissidosta ja tehdä lapselle mahdolliseksi kasvaa biologisen isänsä ja äitinsä hoidossa.
- Sukupuolineutraali avioliitto murentaa sukupuolten toisiaan täydentävyyden periaatetta sekä puolisoiden että heidän hoidossaan kasvavien lasten kannalta.
- Uusi avioliittolaki vie pohjaa moraaliselta vakaumukselta, että lapset eivät ole vanhempiensa tarpeita palvelevia keinotekoisia tuotteita, joihin vanhemmilla on oikeus, vaan itseisarvoisia olentoja, jotka ovat hedelmää vanhempien keskinäisestä rakkaudesta.
- Sukupuolineutraali avioliittoajattelu vie pohjaa näkemykseltä, jonka mukaan lasten synnyttäminen ja kasvattaminen ovat arvokkaita sinänsä.
- Sukupuolineutraali avioliittoajattelu murentaa pohjaa puolisouskollisuuden normilta.
- Se heikentää pohjaa myös perustavammalta normilta, jonka mukaan avioliitossa on keskeisesti kyse lasten hyvinvoinnista ja vasta toissijaisesti aikuisten haluista ja tarpeista (Schaerr 2015).
Sukupuolineutraali avioliittolaki vie pidemmälle sitä avioliittokäsityksen muutosta, joka alustavasti näkyi jo avioerolain muutoksessa. Avioliittoa ei nähdä enää elinikäisenä moraalisena sidoksena, joka yhdistää puolisot toisiinsa ja takaa lapselle isän ja äidin koko kehityskautensa ajaksi. Tämän objektiivisen moraalisen sitoumuksen sijaan tulee vanhempien subjektiivinen ja yksilöllinen kokemus suhteen perustana olevan tunteen intensiivisyydestä ja aitoudesta (Upham 2015).
Avioliiton ymmärtäminen ensisijaisesti eroottiseksi tunnesuhteeksi heikentää avioliiton vakautta, koska tunteet voivat perhe-elämän paineissa ailahdella ja harhailla kohdistumaan myös avioliiton ulkopuolisiin kohteisiin. Tällaisen avioliittokäsityksen ehdoilla kasvavan nuorison on vaikeampi sitoutua ja pitää yllä elinikäistä liittoa puolisonsa kanssa, koska eroottiset tunteet ovat epävarma ja riittämätön perusta pitkäaikaiselle ihmissuhteelle. Ainoastaan moraalinen sitoutuminen, arvotunteet ja moraaliset hyveet voivat luoda perustan vakaudelle. Eroottisen rakkauden tueksi tarvitaan ystävärakkautta (filia) ja itsensä uhraavaa rakkautta (agape). Jos nuoriso kasvatetaan uskomaan, että avioliitto on olennaisesti eroottinen tunnesuhde ja että lapsen isä ja äiti ovat korvattavissa ja vaihdettavissa, nuorten on vaikeampi sitoutua elinikäiseen liittoon ja heidän on vaikeampi pysyä siinä perhe-elämän paineiden kasaantuessa.
Avioliiton ymmärtäminen eroottiseksi tunnesuhteeksi on epärealistinen ja ylioptimistinen oletuksessaan, että ihmiset pystyisivät ylläpitämään intensiivistä tunnesuhdetta perhe-elämän paineissa. Nuoriso saa avioliitosta harhaanjohtavan käsityksen, kun eroottiseksi tunnesuhteeksi ymmärrettyyn avioliittokäsitykseen liitetään ylioptimistista ihannekuvamaalailua. Tällainen ihannekuvamaalailu ilmenee jopa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin Anthony Kennedyn lausunnossa, jossa hän perustelee samaa sukupuolta olevien parien perustuslaillista oikeutta avioliittoon. Kennedyn mukaan “avioliitto on rakkautta, joka voi säilyä jopa kuoleman jälkeen”.
David Upham pitää tätä Kennedyn melodramaattista kommenttia ylioptimistisena: ”Kuka pystyy löytämään tällaisen rakkauden ja pitämään sitä yllä? Se onnistuu vain harvoilta. Perinteinen avioliitto on paljon ystävällisempi tavalliselle miehelle ja naiselle. Se asettaa riman matalammalle. Avioliitto on paljon helpompi ymmärtää ja elää todeksi, jos päämääränä on löytää riittävän miellyttävä puoliso, jonka kanssa voi asua yhdessä, keskustella, elää seksuaalisuhteessa ja huolehtia lapsista. Perinteinen avioliitto on myös paljon ystävällisempi lapsille. He tarvitsevat vanhemmat, jotka vain tulevat toimeen keskenään täällä maan päällä, sen sijaan että he kohoaisivat taivaisiin” (Upham 2015).
