Julkaisen professori Douglas Farrow'n luvalla hänen artikkelinsa Anarchy from Above, Part II - by Douglas Farrow (substack.com). Professori Farrow'n englanninkielisen blogin voi tilata omaan sähköpostiinsa yllä olevasta linkistä.
Mutta hyvässä ja terveessä aristokratiassa on olennaista … että se ottaa hyvällä omalla tunnolla uhreikseen lukemattomia ihmisiä, joiden täytyy sen takia painua ja vähentyä epätäydellisiksi ihmisiksi, orjiksi ja työvälineiksi. Tämän aristokratian perususkona täytyy olla juuri sen, ettei yhteiskunta saa olla olemassa vain yhteiskuntaa varten, vaan ainoastaan perustus ja teline, jonka varassa valio-olennot voivat kohota korkeimpaan tehtäväänsä ja yleensä korkeimpaan olemiseen … (Nietzsche, Hyvän ja pahan tuolla puolen § 258, suom. J. A. Hollo)
________________________________________
Osa tästä profetiasta tai todennäköisyydestä on jo toteutunut; loppuosa siitä on kansalaisten vastarinnan puuttuessa toteutumassa… He ovat nyt lisänneet kaikki sosialistisen valtion byrokraattiset tyranniat vanhoihin kapitalistisen valtion pohattojen hallitsemiin tyrannioihin. – Chesterton, Rodunjalostusoppi ja muut pahuudet, 1: VI, VII.
________________________________________
Tasan sata vuotta sitten G. K. Chesterton — tuo satakiloinen kookas mies, joka kulki Lontoon kaduilla ja näyttämöillä väittelemässä H. G. Wellsin, George Bernard Shaw’n ja muiden aikansa valovoimaisten ihmisten kanssa; tuo suunnaton kirjallinen tulivuori, joka tuotti “sata kirjaa, osallistui kahteen sataan muuhun teokseen, kirjoitti satoja runoja …”. viisi näytelmää, viisi romaania ja noin kaksisataa novellia, mukaan luettuna suosittu sarja, jossa esiintyi pappisetsivä Isä Brown”, puhumattakaan tuhansista sanomalehtikolumneista — julkaisi kirjan Eugenics and Other Evils (Rodunjalostusoppi ja muita pahuuksia), josta suuri osa oli kirjoitettu ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta jonka melkein kokonaan voisi luulla olevan kirjoitettu vasta eilen. “Nykymaailma on menettänyt järkensä”, sen kirjoittaja väittää, “ei niinkään siksi, että se hyväksyy epänormaalin, vaan siksi, että se ei pysty palauttamaan normaalia.”
Kirjan taustalla oli vuonna 1912 laadittu vajaamielisten valvontaa koskeva lakiehdotus (Feeble-Minded Control Bill), samana vuonna, jolloin Brittiläinen rodunjalostuksen kasvatusseura (British Eugenics Education Society) piti ensimmäisen kansainvälisen kongressinsa Lontoossa. Lakiehdotuksessa vaadittiin Winston Churchillin tavoin, että vajaamielisten hoitoa ja valvontaa käsittelevän kuninkaallisen komission (Royal Commission on the Care and Control of the Feeble-Minded) suositukset pannaan täytäntöön. Komissio oli vuonna 1904 valtuutettu tarkastelemaan “nykyisiä menetelmiä, joilla hoidetaan idiootteja ja epileptikkoja sekä imbesillejä, vajaamielisiä tai viallisia henkilöitä, joita ei ole todettu mielisairaita koskevien lakien nojalla”. Se peruutettiin ja korvattiin vuonna 1913 hyväksytyllä vajaamielislailla (The Mental Deficiency Act), joka tuli voimaan seuraavana vuonna aprillipäivänä.
Sittemmin lähes puolet siitä puolesta prosentista Yhdistyneen kuningaskunnan väestöstä, jonka katsottiin kuuluvan tämän lainsäädännön soveltamisalaan, joutui laitoshoitoon tai työsiirtoloihin. Tämän lainsäädännön kohteena eivät nimittäin olleet ainoastaan “idiootit” tai, astetta ylempänä, “imbesillit”, vaan myös “vajaamieliset” yhteiskunnan jäsenet, “joiden heikkous ei tee heistä imbesillejä, mutta jotka kuitenkin tarvitsevat hoitoa, valvontaa tai ohjausta omaksi tai muiden suojelemiseksi tai lapsista ne, jotka eivät hyödy tavallisissa kouluissa annettavasta opetuksesta”. Viimeksi mainittuihin lisättiin ne, jotka kuuluivat neljänteen kategoriaan, “moraalisesti imbesilleihin”, eli henkilöihin, joilla “henkinen heikkous yhdistyy vahvoihin ilkivaltaisiin tai rikollisiin taipumuksiin ja joihin rangaistuksella on vain vähän tai ei lainkaan ehkäisevää vaikutusta”.
Chesterton, joka oli vastustanut äänekkäästi vuoden 1912 lakiehdotusta, sai vain kolme istuvaa kansanedustajaa vastustamaan sen seuraajaa, ja yksi heistä, Josiah Wedgwood, epäonnistui yrityksessään viivyttää lain voimaantuloa. Wedgwoodin syytöksen mukaan vajaamielislaki (The Mental Deficiency Act) oli “hirvittävän rodunjalostusyhdistyksen hengentuote, joka pyrkii kasvattamaan työväenluokkaa ikään kuin se olisi karjaa”. Chestertonin mukaan on kokonaan hylättävä rodunjalostusoppi, jonka tarkoituksena termin keksijän Francis Galtonin mukaan on käsitellä “kaikkia sellaisia vaikutuksia, jotka parantavat rodun synnynnäisiä ominaisuuksia”. Tämä on “asia, jonka suhteen ei voi tehdä kompromisseja sen enempää kuin myrkyttämisen suhteen”. Hänen kirjassaan selitetään, miksi näin on.
Chestertonin perustelu voidaan kiteyttää näin: Rodunjalostusopin periaatteella toimiville uudistuksille ei ole loogista pysähdyspaikkaa. Ei ole yhtään ihmistä, joka ei voisi löytää itseään niiden joukosta, joiden ominaisuuksia on kehitettävä tai joita on valvottava, jopa itselleen kaikkein rakkaimmissa asioissa. Lainsäädännön kannattajat ovat vajaamielisiä sikäli kuin he eivät ymmärrä tätä ja tiedosta, “että uudistajat ovat saaneet haltuunsa periaatteen”, joka voi ulottua äärettömän laajalle ja jota voidaan soveltaa yleismaailmallisesti — periaatteen, jonka mukaan ihmisruumiin ja -hengen syvimmät asiat asetetaan valtion diktatuurin suoraan valvontaan ja ohjaukseen” (2, VI).
Rodunjalostusopin periaate on toisin sanoen periaate, jonka avulla jotkut ihmiset voivat alkaa hallita toisten ihmisten asioitan, jopa heidän kaikkein intiimeimpiä asioitaan, kuten rakkautta, avioliittoa, seksuaalielämää ja lasten kasvatusta, yksinkertaisesti laajentamalla viallisten tai turmeltuneiden kategorioita siten, että ne kattavat kyseiset ihmiset. Rodunjalostusopin periaatteen varaan voidaan rakentaa telineet, joihin Nietzsche viittasi sanoessaan, että yhteiskunnan ei saa antaa olla olemassa sen itsensä vuoksi, vaan ainoastaan aristokraattien ja yli-ihmisten vuoksi.
Vaikka Chesterton mainitseekin Nietzschen vain kerran, hän ymmärsi, että tätä rakennustelinettä jo pystytettiin. Ilman selkeää määritelmää sen osalta, mitä tarkoittaa olla ihminen tai mitä tarkoittaa olla tervejärkinen ihminen, mikään ei estä mitä tahansa elämän osa-aluetta joutumasta vajaamielisiä koskevien lakien uhriksi. Rodunjalostajat haluavat parantaa jotakin, mitä he eivät osaa tai halua määritellä. Tämä tarkoittaa, ettei ole mitään rajaa sille, mitä he voivat pitää parannuksena tai parannuksen tarpeessa olevana. Heidän evoluutiofantasiansa peittävät alleen lukuisia syntejä, mutta “jopa keskiaikaisten luostareiden ilkeimmälläkin tohtorilla olisi järkeä nähdä, ettei vajaamielisestä voida keskustella, ennen kuin on keskusteltu ihmisestä” (1, III).
Ei ole kuitenkaan sopivaa keskustella siitä, mitä tarkoittaa olla “ihminen”, koska silloin pitäisi avoimesti ilmaista oma ihmiskäsityksensä ja määritellä sekä se, mikä tekee ihmisestä ihmisen, että se, mikä tekee ihmisestä paremman tai huonomman. Ehkäpä nuori Winston oli siihen valmis? En tiedä, mutta vajaamielisten valvontalakia kannattaneet toisiaan seuraavat sukupolvet eivät ole olleet halukkaita tekemään sitä, edes vanhalle Winstonille paljastuneiden natsien hirmutekojen jälkeen. Jo pelkkä ajatus ihmisluonnosta on heille vastenmielinen. Ihminen on jotakin, mikä on keksittävä, ei jotakin, mitä on kunnioitettava. Nykyään ihmisestä ei mielellään puhuta, aivan kuten ei myöskään puhuta Jumalasta, joka on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Ihminen keksii oman luontonsa. Imago dei (Jumalan kuva) on väistynyt ja sen paikan on ottanut Imago mei (minun kuvani).
Hallitsevan luokan jäsenet määräävät myös sen, millaiseksi alempien luokkien jäsenten ihmisluonto on muokattava. Alemmat luokat on kasvatuksen ja koulutuksen avulla saatava luopumaan ei-toivotuista ominaisuuksistaan — esimerkiksi uskosta Jumalaan tai luonnolliseen perheyksikköön. Heiltä on vietävä omantunnonvapaus, sananvapaus, vapaus järjestää elämänsä tahtonsa mukaan ja elää haluamassaan paikassa. Jopa usko luonnolliseen immuniteettiin on poistettava, sillä se ilmaisee luottamusta luontoa ja luonnon lahjoja kohtaan. Tällainen luottamus on esteenä sille, mitä Jacques Attali on kutsunut ihmisen tuotteistamiseksi ja terveyden teollistamiseksi. Ihmiset, jotka pitävät kiinni tällaisista vanhanaikaisista ajatuksista, ovat kuulemma uhka yhteiskunnalle. Heitä on rangaistava, ehkä jopa vietävä laitoshoitoon. Yhteiskunnan telineet vaativat, että heidät uudelleen muokataan heidän omaksi parhaakseen ja kiinnitetään sitten paikoilleen uuteen julkisivuun. Se ei tietenkään ole oikeastaan heidän omaksi parhaakseen vaan eliitin parhaaksi, kuten Chesterton niin selvästi näki. Hän väitti, että rodunjalostusopin tehtävänä oli palvella lähinnä yritysjohtajia ja heidän varakkaita ystäviään. Rodunjalostusoppi oli keino karsia alempien luokkien määrä optimaaliseksi ja räätälöidä heidät optimaaliseen muotoon pääoman kasvattamista varten, toisin sanoen rikkaiden edun mukaisesti. Julkinen terveydenhoito toimisi hienosti tämän toiminnan perusteluna.
Tämän ovat ymmärtäneet nykyiset kapitalistit, neljännen teollisen vallankumouksen sosialisti-kapitalistit. Tämän he ovat pyrkineet saavuttamaan ja ovat siinä hyvin onnistuneet. Heillä on erilaisia motiiveja. Muutamat kärsivät ehkä luulosairaudesta, ehkä planetaariset mittasuhteet saavuttaneesta luulosairaudesta; useimmat kärsivät kyltymättömästä rikkauden ja vallan janosta, jonka he naamioivat hyväntekeväisyydeksi; toiset ovat vannoutuneita transhumanisteja, jotka ajattelevat tulevansa jumaliksi. Kaikki tällaiset motiivit kumpuavat kuolemanpelosta, joka yhdistää langenneen ihmiskunnan yhteiseen orjuuteen. Mutta heidän yksilöllisistä motiiveistaan riippumatta näitä ihmisiä yhdistää yhteinen hanke rakentaa maailmanlaajuinen terveystyrannia, jonka avulla massoja voidaan hallita.
Terveyden merkityksen kääntäminen ylösalaisin
“Terveyttä käytetään perusteluna, ja sanotaan, että hallituksen on turvattava yhteisön terveys.” Mutta jos näin on, niin silloin poliittisten viranomaisten “on välttämättä valvottava kaikkien kansalaisten kaikkia tapoja”, myös heidän lisääntymistottumuksiaan. Hallitsijat tulevat tavanmukaisesti turvautumaan myös sortoon, ja “aikaisemman sorron tekosyynä käytetty perustelu toimii aina yhtä hyvin myös seuraavan sorron perusteluna” (2, VI). “Ennemmin tai myöhemmin”, varoittaa Chesterton, “on hyvin todennäköistä, että rikkaat hallitsevat sekä hyväntekeväisyyttä että tyrannimaista hallintoa; ja ruokkivat ihmisiä kuin orjia sekä metsästävät heitä kuin lainsuojattomia” (2, VII).
Kuulostaako tämä oudolta? Ajattele rokoteallianssi GAVIa ja maailmanlaajuista valmiudenseurantalautakuntaa (GPMB, Global Preparedness Monitoring Board), joilla on laajat toimenpidevaltuudet. Mieti Maailman talousfoorumia, joka alueellisten toimijoidensa välityksellä turvaa elintarvikeketjua ja valvoo maailmanlaajuista rahapolitiikkaa. Ajattele poliittista ohjelmaa Agenda 2030 ja elokuvaa Pako tulevaisuudesta. (Jälkimmäinen on tuskin edellistä kummallisempi, ja edellinen ei ole elokuva vaan Yhdistyneiden Kansakuntien inhimillisen turvallisuuden ohjelma). Ajattele viimeistä kahta vuotta ja valvontayhteiskunnan etenemistä ihmisen ja koneen yhdistämisen pohjalta. Pohdi toteutumassa olevaa suunnitelmaa, että “‘demokraattiset’ länsimaat ovat muuttumassa Kiinan mallin mukaisiksi totalitaarisiksi hallinnoiksi, näennäisesti yhdessä yössä”.
Tämä tyrannia edellyttää terveyden merkityksen kääntämistä ylösalaisin. “Kaiken lääketieteellisen puheen virhe”, huomauttaa Chesterton aikaisemmassa teoksessaan Heretics, “on juuri siinä, että se yhdistää terveyden ajatuksen huolenpidon ajatukseen. Mitä tekemistä terveydellä on huolenpidon kanssa? Terveydellä on tekemistä huolettomuuden kanssa.” Tämä pätee yhtä lailla ruumiiseen kuin sieluun. Terve sielu on sielu, jolla on rauha, sillä ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki”, kuten pyhä Paavali toteaa. Samoin terve ruumis on tasapainossa elävä ruumis, jossa kaikki toimii oikeassa järjestyksessä, kuten Augustinus huomauttaa (Jumalan valtio 19.12 ss.). Rauha on todellakin eräänlaista huolettomuutta, joka ihmisellä on, kun hänen sielunsa on sopusoinnussa Jumalan kanssa, joka hänet loi, ja hänen ruumiinsa sielun kanssa, jota se palvelee. Tällainen ihminen ei turhaan huolehdi.
Epäjumalaksi korotetun kansanterveyden palvojat sen sijaan tuntevat vain huolta. Kansanterveysjumalan käskystä he käyttävät maskia ja jopa kaksinkertaista maskia. He ottavat yhä uusia pistoksia. He ahmivat päivittäin tilastoja tartunnan saaneista ja tautiin kuolleista. He hyväksyvät sulkutoimet ja uhraavat oikeutensa ja vapautensa niiden alttarille. He pelkäävät, välttelevät ja mustamaalaavat lähimmäisiään, jopa perhettään ja ystäviään. He pilaavat taloutensa ja poliittisen elämänsä, jarruttavat lastensa kehitystä ja hyväksyvät kaikkien näiden varotoimien tunnetut ja tuntemattomat sivuvaikutukset. Aikoinaan he olivat terveitä, jopa huolettomia. Nyt heidän terveytensä heikkenee, kun he kaikin voimin pyrkivät pysymään terveinä; tai pikemminkin he pyrkivät saamaan takaisin terveytensä, jonka ne menettivät pelätessään sen menettämistä. Eivätkä he tunnu pystyvän lopettamaan. Heidän jumalansa ei anna heidän lopettaa, vaikka he haluaisivatkin lopettaa; he eivät onnistu lopettamaan vielä pitkään aikaan. Heidät on saatu huolen valtaan, ja huoli repii heitä. He eivät tunne rauhaa.
Monet pitivät Chestertonin ennustuksia epätodennäköisinä ja hänen vastaväitteitään ylimitoitettuina. Mutta vuosikymmenen kuluessa vajaamielisten tahdonvastaista sterilointia alettiin toteuttaa Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Kahden vuosikymmenen kuluessa natseilla oli täysimittainen kansanhygieniajärjestelmä ja he tekivät kauhistuttavia rodunjalostuskokeita ei-toivotuilla henkilöillä. Tämä antoi rodunjalostusopin kannattajille muualla ajattelemisen aihetta; osa ylemmistä telineistä poistettiin hätäisesti lännessä. Silti nyt, pari sukupolvea myöhemmin, olemme täällä toteuttamassa mitä kummallisempia vääristymiä kansanterveyden jumalan palveluksessa, vääristymiä, joita meiltä ei ole koskaan ennen pyydetty, ei edes 1800-lukua raastaneen isorokkoepidemian aikana. Kukaan Rodunjalostusoppi ja muut pahuudet -kirjan tarkkaavainen lukija ei voi olla huomaamatta, että sen ennustukset koko ajan toteutuvat silmiemme edessä.
Chesterton ymmärsi, että lääketieteellisellä ja poliittisella on olennainen yhteys nykymaailmassa, joka on unohtanut Jumalan ja joka ei kykene kunnolla tunnistamaan ihmistä. Hän ymmärsi tämän asian niin syvällisesti, etteivät edes oman aikamme profeetat ole ymmärtäneet sitä yhtä hyvin. Esimerkiksi Attali käsitteli yhteyden taloudellista puolta. Hän on varoittanut meitä siitä, että ”ihmisiä tuotetaan kuten tavaroita”, ihminen tuotteistetaan ja kaupallistetaan käytännön kulutusta varten. Hän on varoittanut meitä siitä, että talous, lääketiede, politiikka ja valvonta liittyvät kaikki yhteen. Hän on varoittanut meitä siitä, että “nämä terveydentilamme valvontakoneet, jotka voisimme hankkia omaksi parhaaksemme, orjuuttavat meidät omaksi parhaaksemme”, jolloin meidät alistetaan “lempeälle ja pysyvälle ehdollistamiselle”. Rikkaiden kansakuntien ihmisestä “tulee varmasti ihminen, joka on paljon ahdistuneempi kuin nykyään, mutta joka löytää vastauksensa elämisen tuskaan passiivisesta holhouksesta, särkylääkkeistä ja ahdistusta lievittävistä koneista, huumeista, ja joka yrittää hinnalla millä hyvänsä elää eräänlaista kaupallista seurustelun muotoa”. Lisäksi, ennustaa Attali, “seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana geenitekniikka on yhtä tavallista, tunnettua ja läsnä jokapäiväisessä elämässä kuin polttomoottori on nykyään”.
Emmekö ole jo todistamassa tämän alkua? Eikö Maailman terveysjärjestö (WHO) ole antanut sille vihreää valoa huolimatta huolista, jotka koskevat liukumista kauhukuvamaiseen tulevaisuuden yhteiskuntaan? Emmekö ymmärrä, että tämän muutoksen liikkeellepaneva voima on, kuten Chesterton väitti, pikemminkin talous kuin hyväntekeväisyys? Attali tietää, kuten Chesterton ja Huxley tiesivät, että tämä kaikki koskettaa ydintä siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen ja elää inhimillisesti; että se koskettaa erityisesti perhettä ja lisääntymistä. Itse asiassa ei ole mitään, mitä se ei koskettaisi. “Lääketiede viittaa sellaisen yhteiskunnan kehitykseen, joka on siirtymässä kohti hajautettua totalitarismia. Voimme jo nyt nähdä tietynlaisen tietoisen tai tiedostamattoman halun mukautua mahdollisimman paljon yhteiskuntanormeihin.” Meidän on odotettava “näkymätöntä ja hajautettua ‘Isoveljeä'”.
En puolusta tässä minkäänlaista itsetyytyväisyyttä sen edessä, mikä näyttää väistämättömältä. Tämä on varoitus. Uskon, että tämä valmisteilla oleva maailma tulee olemaan niin kauhea, että se merkitsee ihmisen kuolemaa. Meidän on siksi oltava valmiita vastustamaan sitä, ja minusta näyttää tänään siltä, että paras tapa tehdä se on ymmärtää, hyväksyä taistelu ja välttää pahinta.
Attali ei kuitenkaan ymmärrä Chestertonin tavalla ihmistä tai Jumalaa tai sitä pahaa, jonka kanssa ihmisen on kamppailtava; siksi hän pyrkii vain vahinkojen hallintaan eikä todelliseen ihmisen pelastamiseen. Tässä mielessä hän muistuttaa pikemminkin Chestertonin sparrauskumppania H. G. Wellsia, tuota aiempaa futuristia, joka oli tieteiskirjallisuuden isä. “Herra Wells”, huomautti Chesterton samassa kohdassa kirjaansa Heretics, “ei ole tarpeeksi selvillä tieteellisestä näkemyksestä sanan tiukemmassa merkityksessä nähdäkseen, että on asioita, joiden ei itse asiassa pitäisi kuulua tieteen piiriin. Häneen vaikuttaa vielä suuri tieteellinen harhaluulo; jossa ihmistä ei tarkastella lähtien ihmissielusta, josta ihminen aivan ensimmäiseksi on tietoinen, vaan lähtien jostakin sellaisesta asiasta kuin protoplasma, josta ihminen saa tietoa vasta paljon myöhemmin.” Kun ihmistä pyritään ymmärtämään tällaisista lähtökohdista — ottamatta huomioon sielua tai perisyntiä, joihin Wellsin kaltaiset ihmiset eivät uskoneet ja joita Attalin kaltaiset ihmiset eivät ymmärrä — ihmisen parantamisesta tulee hänelle vaivaa aiheuttavien ruumiillisten ja henkisten vikojen poistamista; ja ympäristöuhkien, kuten sodan tai nälänhädän, hallintaa. Kaikkiin näihin ongelmiin esitetään sama elitistinen ratkaisu, joka on yhtä aikaa taloudellinen ja byrokraattinen. Tieteen ohjaamana valtio järjestää yhteiskunnallisen ja yksilöllisen elämän uudelleen niin, että mahdollisimman monet uhat voidaan poistaa. Samalla valtio laittaa ihmisen itsensä uuteen järjestykseen.
Tähän ratkaisuun turvautuivat jo varhaiset rodunjalostusopin kannattajat, jotka toivat darwinistiset teoriat osaksi ohjelmaa, jonka J. S. Mill oli muotoillut Utilitarismi -kirjansa toisessa luvussa vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Darwin oli julkaissut kirjansa Lajien synty:
Jokaisella, jolla on kohtuullisesti moraalisia ja älyllisiä kykyjä, on mahdollisuus kadehdittavana pidettävään olemassaoloon tässä maailmassa, jossa on niin paljon kiinnostavaa ja nautittavaa – ja myös niin paljon korjattavaa ja parannettavaa. Jolleivät huonot lait tai toisten valtaan alistaminen estä tällaista ihmistä käyttämästä saavutettavissa olevia onnen lähteitä, hän väistämättä löytää tämän kadehdittavan olemassaolon, mikäli hän vain onnistuu välttämään elämän todella suuret fyysisen ja henkisen kärsimyksen lähteet, kuten köyhyyden, sairauden ja kiintymyksen kohteiden epäystävällisyyden, arvottomuuden tai liian aikaisen menettämisen. Suurimmat ongelmat liittyvätkin viimeksimainittuja onnettomuuksia vastaan käytävään kamppailuun. (Mill, Utilitarismi, s. 28, suom. Kari Saastamoinen.)
Mill oli täynnä optimismia tämän kamppailun suhteen. Lahko-uskonnosta ja sen “kalvinistisesta” pessimismistä vapautuneena ihmiset vihdoinkin tavoittelisivat yhdessä ihmisen hyvää yhteiskunnan instituutioiden — erityisesti kansanterveydellisten instituutioiden — ohjaamana ja parhaiden ja älykkäimpien ihmisten johtamana. “Kukaan huomionarvoinen ihminen”, hän vakuutti luottavaisesti, ”ei kuitenkaan voi epäillä, etteivätkö useimmat maailmassa esiintyvistä todella pahoista asioista olisi poistettavissa ja etteivätkö ne tule, mikäli ihmislajin kehittyminen jatkuu, supistumaan varsin rajallisiin ilmiöihin.” (Emt.)
Jopa vihollisista taipumattomimman eli sairauden vaikutuksia voidaan jatkuvasti vähentää hyvällä fyysisellä ja moraalisella kasvatuksella sekä pitämällä epäterveelliset vaikutteet aisoissa. Lisäksi tieteen kehitys antaa lupauksen tulevaisuudesta, jossa tämä vastenmielinen vastustaja kärsii vielä selkeämmän tappion. Jokainen edistysaskel tällä suunnalla vapauttaa meidät joistakin omaa elämäämme lyhentävistä asioista sekä – mikä on meille vielä tärkeämpää – asioista, jotka riistävät meiltä ne, joista onnemme on riippuvainen. Mitä taas tulee onnen heilahteluihin ja muihin elämänolosuhteisiin liittyviin pettymyksiin, niin nämä seuraavat tavallisesti joko karkeasta ajattelemattomuudesta, huonosti hallituista toiveista tai epätäydellisistä yhteiskunnallisista järjestelyistä. Lyhyesti sanottuna kaikki inhimillisen kärsimyksen tärkeimmät aiheuttajat ovat suurelta osin, monet melkein kokonaan, inhimillisellä huolenpidolla ja ponnistuksilla voitettavissa. (Emt. 28–29.)
Tämä pelagialainen optimismi, tämä toivo siitä, että ihminen voi tulla huolettomaksi olemalla varovainen, oli vähemmän voimakasta toisen maailmansodan päättyessä ja ydinvoima-aikakauden kynnyksellä. Se elpyi jonkin verran 1900-luvun loppupuolella, kunnes Malthusin haamu alkoi jälleen huutaa hautojen tai pikemminkin kehtojen keskellä muistuttaen meitä siitä, että lisääntyvä määrä kehtoja johtaisi lisääntyvään määrän hautoja. Tämä sai monet luopumaan edistyksen ja taantumuksen välisestä erosta ja puhumaan sen sijaan kestävästä kehityksestä. Kestävällä kehityksellä on tietysti suurena kostonjumalanaan Katastrofi! — tuo poikkeuksellisen hyödyllinen kaveri, joka tuottaa pelkoa, joka ajaa meitä eteenpäin, kun optimismi hiipuu, ja joka motivoi meitä “hyväksymään kamppailun ja välttämään pahinta”, vaikka se merkitsisi, kuten Attali neuvoo, globaalin terveysveron, globaalin poliisin ja globaalin hallituksen hyväksymistä; se on Chestertonin distributismin vastakohta ja ilmeinen tilaisuus täydentää telineitä, joiden avulla eliitti kiipeää vallan huipulle.
Vapauden horjuttaminen sisältäpäin
“Nykyinen kiihkeä pyrkimys antaa virallinen asema tieteen edustajille ja luoda tiukka yhteiskunnallinen järjestys”, johon Chesterton viittaa esipuheessaan, on sekä syy että seuraus “hiljaisesta anarkiasta”, joka syöpäkasvaimen tavoin tuhoaa vapautemme. Hiljainen anarkia on ylhäältä ohjattua laittomuuden tilaa. “Ei ole lainkaan välttämätöntä, että anarkia olisi väkivaltaista, eikä myöskään välttämätöntä, että se tulisi alhaalta päin. Hallitus voi kasvaa anarkistiseksi yhtä hyvin kuin kansa” (1, III). Anarkia ei nimittäin ole pelkkää kaaosta. Anarkia on sitä, että poikkeuksesta tehdään sääntö sen sijaan, että poikkeuksen annettaisiin todistaa sääntö oikeaksi. Anarkia tarkoittaa sitä, että tehdään yhä uudelleen ja uudelleen se, mitä pitäisi tehdä harvoin tai vain kerran. Se on kyvyttömyyttä lopettaa jonkin tekeminen. Se ei ole vapautta vaan vapauden loppu.
Vapaus loppuu, kun vapautta ei käytetä oikeassa tarkoituksessa. Kun Jumala on jäänyt varjoon ja luonto ja ihminen ovat valon puutteessa muuttuneet hahmottomiksi ja epämääräisiksi, kun mitään ei voi tietää varmuudella tai ottaa vastaan itsestäänselvyytenä, vapaudella ei ole kohdetta eikä sillä näin ollen voi olla subjektia. Vapaus katoaa. “Vapaus”, sanoo Chesterton, “on tuottanut epäilystä, ja epäilys on tuhonnut vapauden.”
Vapauden rakastajat luulivat jättävänsä vapauden rajoittamattomaksi, vaikka he jättivät sen vain määrittelemättä. He luulivat jättävänsä sen vain määrittelemättömäksi, vaikka he todellisuudessa jättivät sen puolustamatta. Ihmiset, jotka vain havaitsivat olevansa vapaita, havaitsivat olevansa vapaita kiistämään vapauden arvon. Tärkeä seikka, johon tässä taantumuksellisessa epäilyssä on kuitenkin syytä tarttua, on se, että koska tällainen vapauteen kohdistuva epäily on teoriassa väistämättä rajoittamaton, se on väistämättä rajoittamaton myös käytännössä. Toisin sanoen nykyinen ajattelutapa on omaksunut asenteen, jonka avulla se voi edetä, ei ainoastaan kohti rodunjalostusta ajavaa lainsäädäntöä, vaan kohti kaikkia rodunjalostusopin ajateltavissa olevia tai käsittämättömiä ylilyöntejä.
Olemme nyt todistamassa juuri tällaista ylilyöntiä: pandemiatoimenpiteitä, joilla ei ole loppua, hätätilavaltuuksia, jotka eivät edellytä hätätilaa, poikkeustilaa, joka ei ole poikkeuksellinen vaan pysyvä. Esimerkkinä mainittakoon Nova Scotian “johtava terveysviranomainen”, tohtori Strang, joka hiljattain kielsi alamaisiaan hurraamasta silloilla tai valtateiden varrella. Miten outoa toimintaa lääkäriltä, sillä hurraaminen on juuri sellaista huolettomuutta, joka on hyväksi terveydelle! Strangin kielto on yhtä aikaa järjetön ja ilkeä, täydellinen esimerkki ilkeydestä, joka ei mahtavuuden tunteessaan pysty lopettamaan ilkeilyään. Se vahvistaa Chestertonin diagnoosin rodunjalostusoppia käsittelevän kirjan toisen osan viidennessä luvussa:
Rodunjalostusopissa on yksi vahva, hätkähdyttävä, silmiinpistävä asia: ilkeys. Rikkaus ja rikkauden tukema yhteiskuntatiede olivat yrittäneet epäinhimillistä koetta. Kokeilu oli täysin epäonnistunut. He pyrkivät kasaamaan rikkautta — ja he saivat ihmiset rappeutumaan. Sen sijaan, että he tunnustaisivat virheensä ja yrittäisivät palauttaa rikkauden tai korjata rappion, he yrittävät peittää ensimmäisen julman kokeilunsa vielä julmemmalla kokeella. He laittavat myrkyllisen laastarin myrkytettyyn haavaan. Kaikkein ilkeintä on, että he itse asiassa siteeraavat ensimmäisen virheensä köyhissä aiheuttamaa hämmennystä syynä siihen, että he saavat tehdä uuden virheen. Ilmeisesti he ovat valmiita pidättämään kaikki heidän järjestelmänsä vastustajat hulluina vain siksi, että järjestelmä oli hullu.
Kanadassa tämä vastustamattomalta vaikuttava voima on joutunut vastakkain sellaisen esteen kanssa, jota ei pystytä liikuttamaan pois paikoiltaan, tai ainakin voimme toivoa niin. Vapauden saattue (Freedom Convoy), joka kulki läpi koko maan siltojen alta, joita reunustivat pakkasessa hurraavat kannattajat, on pysähtynyt parlamenttikukkulalle pääministerin kauhuksi. Pääministeri juoksi pois ja piiloutui ennen kuin työnsi päänsä kaiteen yläpuolelle esittääkseen solvauksia. Hänen anarkistisella hallituksellaan ei ole jarruja toisin kuin rekkakuskeilla, joiden banderolleissa lukee “Nyt riittää!”.
Jos rekkakuskit eivät pysty pysäyttämään anarkistista hallitusta, jos tapahtuu joukkopidätyksiä tai vaikkapa vain joukkoturhautumista, on todennäköistä, että syntyy kaaos, koska anarkiasta on tullut koko yhteiskuntaa luonnehtiva piirre. Jos anarkia vallitsee ja kaaosta ei synny, vaihtoehto on vielä synkempi — poliisivaltio niiden tuella, jotka vihaavat vapauden rakastajia. Tällaisia vihaajia on varmasti paljon. Tiedotusvälineet ovat vaalineet heitä, pääministeri on rohkaissut heitä. Jotkut ovat kiivenneet lääketieteellisen byrokratian huipulle ja istuutuneet korkeuksiin, joissa “virkamies” on toiminnan kannalta ottanut “terveydenhoidon” paikan. He valvovat ahkerasti alapuolellaan olevia kerroksia, kurkistelevat ikkunoista, murtavat auki ovia ja puhdistavat toisinajattelijoita. Samoin yliopistoissa. He eivät tietenkään sano mitään omasta korruptiostaan ja sen aiheuttamista valtavista ihmishenkien menetyksistä.
Mikään tästä ei olisi yllättänyt Chestertonia vähääkään. Kuten Thomas Lemke jo ennen koronaepidemiaa ilmaisi asian artikkelissaan, joka on julkaistu aikakauskirjassa Acta Historica Medicinae:
Chestertonin mielestä rodunjalostusoppi uhkasi sekä vapautta että demokratiaa. Hän näki sen erottamattomana osana yleisempää yhteiskunnallista suuntausta, jonka tavoitteena oli viedä ihmisiltä perusoikeudet ja luoda valtion terveysviranomaisten ja lääketieteen asiantuntijoiden diktatuuri. Lopputuloksena olisi sortohallinto, jossa yksilöitä valvottaisiin ja ohjattaisiin kaikissa heidän toimissaan aina heidän jokapäiväistä elämäänsä ja intiimeimpiä päätöksiään myöten.
Juuri tässä kohtaa tulee esiin Rodunjalostusoppi ja muut pahuudet -kirjan keskeinen väite. Mikä tekee terveysdiktatuurista niin houkuttelevan niille, jotka haluavat hallita massoja? Mikä tekee siitä niin sopivan välineen Davosin yrittäjille, jotka ovat oppineet yhdistämään sosialismin ja kapitalismin yhdeksi hirviöksi, jota he markkinoivat osallistavana kapitalismina? Vastaus ei piile pelkästään valtavissa rahasummissa, joita voidaan tehdä lääkkeillä ja rokotteilla sekä ihmisen yleisessä tuotteistamisessa. Vastaus ei löydy ainoastaan Mammonan ja Molokin kieroutuneen sisaren, lisääntymisterveyden, luolasta, josta voidaan kertoa kauheita tarinoita, joita edes Attali ei kerro. Se ei myöskään ole piilossa Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaation DARPA:n (Defense Advanced Research Projects Agency) seikkailijoiden salaisissa piilopaikoissa tai sotateollisuuskompleksin yksityisissä neuvostoissa. Se on avoimesti nähtävissä terveyden ja vapauden välisessä yhteydessä, jota jotkut aikovat käyttää hyväkseen molempien vahingoksi.
Kun terveys tarkoittaa huolettomuutta, terveys ja vapaus kuuluvat luontevasti yhteen. Kun terveenä oleminen tarkoittaa huolehtimista ja varovaisuutta, kansanterveys raiskaa, tappaa ja kuluttaa vapauden. Tämä alkaa aivan viattomasti — ei tosin niin viattomasti, ettei Chesterton Isä Brownin tavoin pystyisi heti havaitsemaan, että paha on liikkeellä — mutta se ei pääty viattomasti, eikä voi päättyä viattomasti. Sir Thomas Shakespeareen nojautuen Lemke huomauttaa, että rodunjalostusopin ristiriitaisuus ja mahdottomuus tulee ilmi, kun sitä sovelletaan perinnöllisyystieteeseen eli genetiikkaan [geenien rakennetta ja toimintaa ja niiden vaikutusta yksilöihin, perheisiin ja populaatioihin sekä geneettisen muuntelun syitä ja laajuutta käsittelevään luonnontieteen alueeseen]:
Rodunjalostusoppi lupaa voittaa ja poistaa sairaudet, mutta tämän tavoitteen saavuttamiseksi on kaikista geneettistä seurantaa ja “hoitoa” tarvitsevista lopulta tehtävä sairaita ja vammaisia. Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole enää olemassa terveitä ihmisiä, vaan ainoastaan ‘oireettomasti sairaita’ ihmisiä tai ‘geneettisen riskin omaavia henkilöitä’. (viite 11, korostus lisätty).
Lemke huomauttaa aivan oikein, että “Chestertonin ajatuksen voisi kiteyttää sanomalla, että tulevaisuuden tyrannia vallitsee vetoamalla jatkuvasti mahdollisuuksiin, sattumanvaraisuuksiin ja riskeihin”.
David Cayley kiteyttää myöhemmän profeetan, Ivan Illichin, sanomaa ja päätyy pitkälti samaan johtopäätökseen. Pitkäjänteisessä analyysissa, joka kannattaa lukea kokonaisuudessaan, Cayley korostaa sitä, että Illich “havaitsi aikalaistensa keskuudessa uuden ‘käsitteiden ja havaintojen rakennemallin’, uuden ‘mielentilan'”, joka erosi aikaisemmista.
Minusta näyttää siltä, että käsitteet, joiden ehdoilla useimmat ovat kuuliaisesti alkaneet järjestää elämäänsä viimeisen vuoden aikana, kuuluvat tähän uuteen rakennemalliin. Merkittäviä ovat riskin, turvallisuuden, johtamisen ja ennen kaikkea elämän käsitteet. Olemme “harjoitelleet” ja omaksuneet näitä käsitteitä jo vuosia, mutta vasta pandemia osoitti, miten täydellisesti ne ovat ottaneet vallan. Joukkokaranteenia pidettiin välttämättömänä toimenpiteenä eikä minään kiistanalaisena uutuutena, koska elämää on suojeltava, riskejä on torjuttava ja turvallisuus on asetettava etusijalle. Vahingot vakiintuneille seurustelumalleille ja kulttuurin vakiintuneille tottumuksille olivat siedettäviä, koska uudet käsitteet määrittävät yhä enemmän elämäntapaamme – ne ovat nyt kulttuurimme ydin. Ihmiset pitivät myötätunnon osoituksena sitä, että he ottivat etäisyyttä toisiinsa ja välttelivät toisiaan, koska riittävän moni ihminen ei enää niinkään mieltänyt itseään yhteiskunnan ja kulttuurin jäseneksi kuin immuunijärjestelmän osaksi – joka puolestaan miellettiin elämän kokonaisuudeksi.
Caylen mukaan pandemiaa on ohjattu sellaisilla käsitteillä kuin ”hypoteesi, malli ja kielikuva”, jotka kadottavat näkyvistä yksittäisen ihmisen.
“Tämä tarkoittaa sitä, että vastuuta ei useinkaan käytetä suhteessa todelliseen lähimmäiseen vaan suhteessa riskiprofiiliin. Tämä hypoteettinen lähimmäinen pysyy itse asiassa ikuisesti. Ja niin meidät on, kuten Illich sanoo, “saatu kiinni”.
Juuri niin, ja aivan kuten Chesterton ennusti. Meitä ei ole niin sanoakseni saatu kiinni siinä mielessä kuin on saatu kiinni kala, jonka suuhun koukku on tarttunut vaan niin kuin kala, joka on itse asiassa nielaissut koukun. Meidät on otettu kiinni sisältäpäin. Vapaus hävitetään ennemminkin sisältä kuin ulkoapäin. Terveysdiktatuurin etenemisessä meidän ei ole pelkästään varottava ulkopuolelta tulevaa valvontaa vaan myös sisältä tulevaa valvontaa. Emme joudu uhraamaan ainoastaan kaikkein kaukaisimpia asioita, vaan kaikkein läheisimpiä asioita. Chesterton toteaa:
On totta, että ihmiseltä otetaan pois hänen perimmäiset ja tärkeimmät vapautensa, ei pelkästään hänen välittömimmät tai pinnallisimmat vapautensa. On myös väistämätöntä, että tärkeimmät vapaudet otetaan ensin. On väistämätöntä, että kaikkein yksityisimmät asiat alistetaan eniten julkisen pakon alle. Tämä käänteinen suhde on hyvin tärkeä, vaikka sitä ei juurikaan tiedosteta. Jos ihmisen henkilökohtaisesta terveydestä tehdään julkinen asia, hänen yksityisimmät tekonsa ovat julkisempia kuin hänen julkisimmat tekonsa… Poliisin on oltava uudessa mielessä yksityisetsivä; ja varjostettava ihmistä pikemminkin yksityisasioissa kuin julkisissa asioissa. Poliisin on suljettava ovet hänen takanaan, koska hänen pelätään aivastavan, tai työnnettävä tyynyjä hänen päänsä alle, koska hänen pelätään kuorsaavan. Kaikki tämä ja paljon mielikuvituksellisempia asioita seuraa siitä yksinkertaisesta kaavasta, että valtion on otettava itselleen vastuu kansalaisten terveydestä. (2, VI)
Cayley huomauttaa heti seuraavaksi, kuten meidänkin on todettava, että juuri uskonnon kohdalla vastakohta on ollut jyrkkä tai jyrkimmillään sen välillä, että olemme vain järjestelmän osia sen sijaan että olisimme kulttuurin jäseniä.
Terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät rituaalit hyväksyttiin ja niitä kannustettiin; uskonnolliset rituaalit kiellettiin. Ensin mainittuja kohdeltiin yhteisymmärrykseen perustuvina, olennaisina ja pakollisina, jälkimmäisiä tyhjinä valinnaisina kuorina, joita voi harjoittaa vain sikäli kuin valtio näkee hyväksi.
Uskonnon tukahduttaminen
Uskonto on todellakin ollut korona-ajan terveysdiktatuurin ensimmäinen ja tärkein uhri. Terveysdiktatuurille on nopeasti alistunut jopa katolinen uskonto, jonka puoleen Chesterton kääntyi sinä vuonna, jona hän julkaisi kirjansa Rodunjalostusoppi ja muut pahuudet. Kirkko alistui kääntämään “terveyden” merkityksen ylösalaisin, koska se oli jo alistunut kääntämään ylösalaisin käsityksen ihmisestä, jonka terveydestä on kyse. Kirkko asetti ruumiin sielun yläpuolelle sen sijaan että olisi katsonut sielun olevan ruumiin yläpuolella. Näin se kadotti sekä sielun että ruumiin vapauden, ikään kuin toistaen sen, mitä tapahtui kauan sitten Edenin puutarhassa. Kirkko vaihtoi oman Jumalan ilmoitukseen perustuvan uskontonsa rodunjalostajien maalliseen uskontoon, jotka (kuten Chesterton sanoo) haluavat “uudenlaisen valtionkirkon, joka on epäilyksen vakiintunut kirkko”, kirkon, joka sallii heille kaikenlaisen kyseenalaistamisen ja antaa kaikkien löytää mieleisensä käsityksen. Siitä tulee vakiintunut kirkko, koska sitä rahoittaa valtio ja koska siihen alistuminen on pakollista. Siitä tulee epäilyksen kirkko, koska “heidän rodunjalostusoppinsa ei perustu tieteeseen, mutta he todella ajattelevat, että jos me antaudumme elävältä lääketieteelliseen kokeeseen, niin voimme hyvin todennäköisesti jonain päivänä saada kehitetyksi sellaisen tieteen” (1, VIII). Siitä tulee myös uskonto, kuten Lemke sitä osuvasti jäsentää, “joka määrittelee uusia hyveiden ja moraalisten velvollisuuksien luetteloita”, uskonto, “jonka sisällä on sosiaalinen ‘synti’ olla suuntaamatta toimintaansa rodunjalostusopin tavoitteisiin”.
Liian monista jumalanpalveluspaikoista, kuten liian monista sairaaloista, on tullut pelkkiä valtion luomuksia. Nykyään on piispoja, jotka valtion käskystä peruuttavat pappisvihkimyksen tai pääsyn sakramentteihin niiltä, jotka kieltäytyvät koronarokotuksesta, aivan kuten tohtori Strang haluaa poistaa ihmiset sillalta, jolla havaitsee heidän hurraavan. Nykyään on maallikoita, jotka eivät suhtaudu torjuvasti siihen, että lapsia turmellaan harhaopilla, mutta jotka haluavat niiden ihmisten pidättämistä, jotka kieltäytyvät esittämästä valtiolle alistumisen symbolia ylittäessään Jumalan huoneen kynnyksen. He ovat itse asiassa niin kokonaan harhaopin vallassa, etteivät he tunnista mitään mielekästä eroa Jumalan ja valtion välillä. “Mutta se on laki!” he sanovat, vaikka he eivät pysähdy edes ottamaan selville, onko kyseinen laki laillinen vai pelkästään valtaapitävien ylläpitämää laittomuutta. He eivät myöskään kysy, onko laki ristiriidassa Jumalan lain kanssa tai kumman lain pitäisi olla etusijalla. Mahtavatko he asettaa rajaa valtion vallalle edes siinä kohdassa, jossa Thomas Hobbes — joka ei todellakaan yleensä kannattanut valtion vallan rajoittamista — sanoi heille, että he voivat ja heidän pitäisi asettaa raja valtion vallalle; nimittäin siinä kohdassa, jossa hallitsija asettuu istumaan Jumalan huoneeseen ikään kuin hän olisi Jumala (De Cive 15, XVIII). Tällaiseen toimintaan hallitsija syyllistyy yhtä hyvin silloin, kun hän sulkee Jumalan temppelin tai määrää, kenet päästetään sen ovesta sisääni, kuin sanoessaan: “Palvokaa minua siinä temppelissä.”
Uskonnollisiin johtajiin pätee sama, minkä Chesterton tunnisti pätevän maallisiin johtajiin. Heillä eivät ole kaikki yhtä mieltä eikä heidän mielensä ole aina selkeä. “Useimmat heistä ovat yhtä hämmentyneitä kuin sorrettu köyhälistö; mutta on joitakin, joilla on vähemmän hyväntahtoisuutta ja enemmän ilkeyttä, ja nämä johdattavat hyväntahtoisempia kollegoitaan” välttelemään todellista vastuutaan. On vaikea päättää, mihin näistä kategorioista tämä tai tuo uskonnollinen johtaja sopii (valitettavasti jopa nykyinen paavi); on vaikea kiistää, että monia on käytetty hyödyllisinä idiootteina. Silti itse kansan perinteessä on vielä jonkin verran “vastarinnan voimaa” (1, V), sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Jos tätä ei olisi, ei olisi mielenosoituksia tai vapauskulkueita, ei mitään, mikä vastustaisi toteuttamisprosessia.
Uuden Baabelin rakennustelineitä on pystytetty siitä lähtien, kun kristikunta kaadettiin — kun kristikunta niin sanoakseni heitettiin ulos ikkunasta paroni von Hohenfallin myötä vuonna 1618 —mutta maailmanlaajuisen tyrannian valtaisan tornin ääriviivat ovat alkaneet selkeästi hahmottua vasta hiljattain, vuonna 2018, kun Euroopan komissio hyväksyi yleisen terveyspassisuunnitelman juuri sopivasti ennen koronakriisiä. Baabelin tornin ylempien kerrosten rakentaminen Chestertonin varoittaman kansanterveydellisen tyrannian avulla etenee kiivasta vauhtia, vaikka itse koronatauti on hiipumassa. Ihminen tavoittelee jälleen taivaan korkeuksia, tällä kertaa kurkottamalla molekyylisyvyyksiin ja ottamalla haltuunsa ihmisen perimän hallinnan. Jatkuuko tämän rodunjalostusopillisen paratiisin rakentaminen, tämän rajoittamatonta vaurautta ja pienimpiin yksityiskohtiin ulottuvaa valtaa tavoittelevien häikäilemättömien rikkaiden paratiisin rakentaminen vauhdilla loppuun ja lopulliseen tuomioon asti? Vai keskeytetäänkö se joksikin aikaa vahvistamalla uudelleen kuolevia vapauden perinteitä, “murenevia uskontunnustuksia ja oppeja”, mukaan lukien “aatetta nimeltä demokratia”?
Toivossa pysyminen
Amerikassa ja koko maailmassa demokratian idea sai luodin päähänsä vuonna 1963. Silti se takertuu epävarmasti elämään. Samanlaiset ihmiset ovat käyttäneet koronatautia yrittäessään antaa demokratialle armokuoleman. Tällaiset miehet eivät ole hyväntekijöitä vaan ihmisvihamielisiä. Keskuudessaan he “teeskentelevät halveksivansa ihmiskuntaa sen heikkouden vuoksi. Itse asiassa he vihaavat sitä sen vahvuuden vuoksi” (Heretics XIV).
Näyttäkäämme heille siis jotain tuosta vahvuudesta, sikäli kuin Jumala suo. Kyllä, “heillä on suuret kampanjansa ja kosmopoliittiset järjestelmänsä, joilla he asettavat miljoonia ruotuun, sekä tieteen ja edistyksen ennätykset” (Rodunjalostusoppi 2, VIII). Kyllä, he käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi “oikeus pakottaa ja orjuuttaa kansalaisiaan osana eräänlaista kemiallista koetta” ja tehdä niin “kunnioittavan epätietoisuuden vallassa” sen suhteen, mitä siitä voi seurata (1, II). Kaiken tämän vastapainoksi meillä on kuitenkin jotain muutakin kuin “epätoivon villejä sanoja”, joita muutoksen julmat ja säälimättömät tuulet ovat repineet. Kuten Chesterton huomauttaa kirjansa viimeisessä luvussa, meillä on historian opetukset, mukaan luettuna “kaikkien niiden miljoonien ihmisten esimerkki, jotka kuolivat tuhotakseen preussilaisuuden” ja lopulta (vaikkei hän elänytkään tarpeeksi kauan sen nähdäkseen) natsismin. Meillä on ennen kaikkea tieto siitä, että sorrettujen huudot on kaiverrettu syvälle “Jumalan vihan punaiseen graniittiin” ja että vanhurskaiden vetoomukset eivät jää kuulematta.
Toisin sanoen meillä on luja toivo, johon voimme tukeutua, toivo, joka ei koskaan petä, koska sen perustana oleva Rakkaus ei voi pettää. Pelastuksemme Arkkitehti on kertonut meille, että heidän suuri torninsa, torni, jota he rakentavat ihmisen lankeemuksen arkkitehdin valvonnassa, on rakennettu hiekalle; että tuulet puhaltavat ja lyövät sitä vastaan, kunnes se romahtaa ikuisiksi raunioiksi; että Hän itse kaataa sen yhdellä sanalla. Jo nyt, kirjoitti Chesterton pääteoksensa The Everlasting Man (Ikuinen ihminen) lopussa, “voimme nähdä heidän aivojensa kehräävän kaikenlaista ja päätyvän ylilyönteihin etiikan ja filosofian alueilla; pessimismiin ja elämän kieltämiseen; pragmatismiin ja logiikan kieltämiseen; etsimässä enneuniaan painajaisista ja ohjenuoraansa ristiriidoista; kiljumassa pelosta, kun he näkevät kaukana olevia asioita, jotka ovat hyvän ja pahan tuolla puolen; tai kuiskimassa oudoista tähdistä, joissa kaksi plus kaksi on yhtä kuin viisi.” Aivan totta, aivan liiankin totta. “Mutta uskovan aivot eivät kiepu”, sillä uskova on rakentanut talonsa kalliolle, jota hän ei hylkää horjuvan tornin vuoksi.
Tuo kallio on Ihminen, jota kutsutaan nimellä Kristus, “Ihminen, joka on luonut maailman”, ikuinen Ihminen, joka muinoin antoi vettä kansalleen erämaassa ja joka tänään antaa kastetuille, kuten Irenaeus sanoo, “voiman juoda hengellisiä vesiä, jotka kumpuavat iankaikkiseen elämään”. Ylhäältä tulevaa anarkiaa vastaan tulee tuomio ylhäältä, kerubien teroitetut miekat ja viikatteet. Yltäkylläisen elämän jano sammutetaan, ei tyrannien vaan hengellisesti köyhien jano. Mahtavat kukistetaan, rikkaat lähetetään tyhjin käsin pois. Ne, jotka janoavat vanhurskautta, tulevat tyydytetyiksi ja nousevat taivaan korkeuksiin.
