Koronapandemian varjolla julistettuihin hätätiloihin ja niissä toteutettuihin poikkeustoimiin kuten yhteiskuntasulkuihin kohdistuvissa arvioissa ja reaktioissa on silmiinpistävää se, että tuskin kukaan tarkastelee näitä toimenpiteitä laajemmassa viitekehyksessä, sen välittömän viitekehyksen ulkopuolella, jossa ne on toteutettu. Vain harvat yrittävät tehdä vakavasti otettavaa poliittista analyysia poikkeustilan varjolla luoduista uusista hallintorakenteista. Poliittisen analyysin puuttuessa ihmiset eivät näe näissä hallintorakenteissa ilmeneviä merkkejä laajemmasta kokeilusta, jossa on kyse uudesta hallintomallista, uudesta tavasta hallita ihmisiä ja asioita.
On olemassa vain harvoja yrityksiä tehdä syvällistä analyysia. Suomen kielellä on julkaistu artikkeleita joiltakin tutkijoilta: Englannin korkeimman oikeuden eläkkeellä oleva tuomari lordi Jonathan Sumption, Amerikan katolisen yliopiston tutkija Stefano Zamagni, Euroopan katolisen yliopiston rehtori Christiaan Alting von Gesau, New Yorkin yliopiston filosofian emeritusprofessori Michael Rectenwald ja McGillin yliopiston teologian ja etiikan professori Douglas Farrow.
Tässä artikkelissa keskityn lähinnä esittelemään italialaisen filosofin Giorgio Agambenin ajattelua, joka on julkaistu Quodlibet -sivustolla ja käännetty useille kielille.
Terveysterroriin perustuva poliittinen strategia
Koronapandemian aikana toteutettujen poikkeustoimien laajemman tarkastelun pohjaksi Agamben tukeutuu Patrick Zylbermanin jo yhdeksän vuotta sitten julkaisemaan kirjaan Tempêtes microbiennes (Gallimard 2013). Kirjassa kuvataan prosessia, jonka seurauksena siihen asti poliittisten laskelmien sivuosaan jääneestä terveysturvasta oli tulossa olennainen osa valtioiden ja kansainvälisten poliittisten strategioiden sisältöä.
Uusi poliittinen strategia perustuu pelon herättämiseen väestössä, eräänlaiseen “terveysterroriin”, jossa poliittiset ratkaisut perustellaan luomalla ennusteita pahimmasta mahdollisesta kehityskulusta. Tämän uuden poliittisen strategian mukaisesti Maailman terveysjärjestö ilmoitti jo vuonna 2005, että lintuinfluenssan seurauksena voi olla miljoonia kuolonuhreja, pahimmillaan jopa ”150 miljoonaa kuolonuhria”. Tuossa vaiheessa valtiot eivät vielä olleet valmiit hyväksymään tämän poliittisen strategian pohjalta nousevia toimintaohjelmia.
Zylbermanin kuvailema poliittinen toimintaohjelma koostui kolmesta kohdasta:
1) mahdollisen riskin pohjalta rakennetaan kuvitteellinen ennuste kehittymässä olevasta ääritilanteesta, joka saa kansalaiset alistumaan oletetun ääritilanteen hallitsemiseksi tarjottuihin toimenpiteisiin;
2) pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon perustuva logiikka omaksutaan poliittisen harkinnan ja järkiperäisyyden perustaksi;
3) kansalaiset organisoidaan kokonaisvaltaisesti siten, että vahvistetaan mahdollisimman paljon uskollisuutta hallituksen instituutioita kohtaan. Tältä pohjalta luodaan käsitys esimerkillisestä kansalaisuudesta, jonka mukaan hallituksen asettamien velvoitteiden noudattaminen on todiste epäitsekkyydestä.
Bioturvallisuuteen perustuva hallintomalli
Koronapandemian varjolla julistetun hätätilan muodossa on nyt tapahtunut se, mitä Zylberman kuvaili vuonna 2013. Koronaviruksen muodostaman uhkan pohjalta säädetään hätätila, jota toistuvasti uudistetaan ja pitkitetään uusien virusmuunnosten ilmaantuessa. Hätätilaa käytetään perustana luotaessa hallintomallia, jonka asettamien rajoitusten tehokkuus ylittää huomattavasti kaikkien länsimaiden poliittisen historian tähänastisten hallintomuotojen tehokkuuden.
Terveysturvallisuuteen vetoaminen saa kansalaiset hyväksymään vapauksien rajoituksia, joita he eivät aiemmin olleet halukkaita hyväksymään. Kansalaisella ei ole enää oikeutta terveyteen (terveysturva), vaan hänelle asetetaan lakisääteinen velvollisuus terveyteen (bioturvallisuus), jonka varjolla hänelle voidaan säätää maskipakkoja ja rokotepakkoja.
Terveysturvallisuusajattelun tehokkaimpana muotona on bioturvallisuushallinto, joka esittää kansalaisosallistumisen korkeimmaksi muodoksi sen, että kaikki poliittinen toiminta ja sosiaaliset suhteet täysin lopetetaan. Näin syntyy paradoksaalinen tilanne: ihmiset, jotka perinteisesti ovat tottuneet vaatimaan oikeuksia ja tuomitsemaan perustuslain rikkomukset, hyväksyvät varauksetta vapauksien rajoitukset, joista hallitusvalta on päättänyt sellaisilla asetuksilla, joilla ei ollut minkäänlaista laillisuusperustaa ja joita edes fasismi ei ollut koskaan unelmoinut pystyvänsä määräämään.
Sosiaalisen etäännyttämisen politiikka
Agambenin tulkinnan mukaan niin kutsutusta “sosiaalisesta etäännyttämisestä” on tarkoitus tehdä tulevaisuuden politiikan malli. Fyysiset ihmissuhteet on tarkoitus korvata digitaalisilla teknologisilla laitteilla kaikkialla, missä tartuntoja pidetään mahdollisina. Ongelmana on tietysti se, että ihmisten väliset kontaktit mahdollistavat samalla hallituksen kannalta epäedullisia poliittisia tartuntoja.
Yliopistoluentoja järjestetään yhä enemmän verkossa, yleinen maskien käyttö estää ihmisiä näkemästä toistensa kasvoja ja tekee kohtaamisista vähemmän inhimillisiä. Kohtaamiset tapahtuvat yhä enemmän digitaalisten laitteiden avulla, joiden avulla myös kerätään ja tunnistetaan biologisia tietoja ja luodaan niihin perustuvia valvontajärjestelmiä. Kokoontumisia rajoitetaan, olipa kyse poliittisista kokouksista tai ystävien tapaamisista.
Hätätilahallinto ja katastrofiajattelu
Hätätilan ylläpitämiseen perustuvassa hallintomallissa hyödynnetään uskonnoilta omaksuttua ajatusta maailmanlopusta, jonka avulla ylläpidetään ihmisten pelkoa tulevasta katastrofista. Tällaista lopun aikaan perustuvaa maallistunutta uskontoa Agamben kutsuu ”lääketieteelliseksi uskonnoksi”.
Lääketieteellinen uskonto on omaksunut kristinuskolta lopun aikoja koskevan vetoomuksen, jota kristinusko nykyään itse välttelee — Ääriratkaisuja joudutaan koko ajan tekemään, koska lopun aika koko ajan syöksyy päälle ja sitä pyritään loputtomasti hallitsemaan ja torjumaan ilman että kriisiä koskaan pystytään lopullisesti ratkaisemaan. (53)
Uudessa bioturvallisuuden mallissa kaikki muut tarpeet on uhrattava kauhuskenaarioiden valossa tarkastellulle terveysturvallisuudelle. Agamben kysyykin, voiko tällainen yhteiskunta vielä kutsua itseään inhimilliseksi: Voidaanko läheisten suhteiden, kasvoista kasvoihin tapahtuvan kohtaamisen, ystävyyden ja rakkauden menetys todella korvata abstraktilla ja oletettavasti täysin kuvitteellisella terveysturvalla?
Länsimaisten demokratioiden eettinen romahdus
Hallitusten tietoisesti väestössä herättämä pelko on tehnyt näkyväksi länsimaisten demokratioiden eettisen pohjan haurauden. Ihmiset ”halvaannuttanut paniikkiaalto osoittaa selvästi, että yhteiskuntamme ei enää usko mihinkään muuhun kuin pelkän hengissä selviämisen arvoon”. Tämä näkyy siinä, että ”ihmiset ovat valmiita uhraamaan käytännössä kaiken – normaalit elämänolosuhteet, sosiaaliset suhteet, työn, jopa ystävyyssuhteet, kiintymyssuhteet sekä uskonnolliset ja poliittiset vakaumukset – välttääkseen sairastumisen vaaran”.
Pelkkään hengissä säilymiseen ja sen menettämisen vaaraan keskittynyt näkökulma ei yhdistä ihmisiä, vaan erottaa heidät toisistaan ja estää ihmisiä tarkastelemasta asioita kokonaisvaltaisesti.
Muut ihmiset nähdään nyt vain mahdollisina kulkutaudin levittäjinä, joita on vältettävä hinnalla millä hyvänsä ja joista on pidettävä vähintään metrin etäisyys. Lähimmäistä ei enää ole olemassa, ja on kummallista, että kirkot vaikenevat aiheesta. Millaisiksi ihmissuhteet muuttuvat maassa, joka on tottunut elämään tällä tavalla ties kuinka kauan? Ja mitä on yhteiskunta, joka ei pidä kiinni muista arvoista kuin hengissä selviytymisestä?
Kirkkojen luopumus
Agamben ihmettelee sitä, että kristillinen kirkko on ilman taistelua luopunut Kristuksen ensisijaisuudesta ja asettanut Kristuksen sijaan ensisijaiseksi lääketieteen.
Kirkko on yksinkertaisesti luopunut periaatteistaan. Se on unohtanut, että pyhimys, jolta nykyinen paavi saa nimensä, syleili pitaalisia, että yksi laupeuden teko on käydä katsomassa sairaita, ja että sakramentteja on mahdollista jakaa ainoastaan henkilökohtaisesti. (52)
Sulkutoimet tuhoavat kulttuuria
Agambenin mukaan koronapandemian varjolla toteutetut sulkutoimet tuhoavat ihmissuhteita, kulttuurielämää, ihmisoikeuksia ja ihmisarvon perustaa ja jättävät jälkeensä tuhoutuneen kulttuurin ja fasistisia piirteitä saaneen yhteiskunnan. Eurooppaa on kohdannut ”valtava tulipalo, jota teeskentelimme, ettemme nähneet”.
Asumme taloissa, kaupungeissa, jotka on poltettu ylhäältä alaspäin kuin ne olisivat vielä pystyssä. Ihmiset teeskentelevät asuvansa siellä ja astuvat kadulle raunioiden keskelle maskit kasvoilla, aivan kuin ne olisivat edelleen vanhoja tuttuja asuinalueita.
Ihmiset eivät tiedosta tapahtunutta hävitystä, koska he kulkevat ”silmät sidottuina ja kasvot peitettyinä” ja ovat osa yhteiskuntaa ”joka hajoaa hylkäämiseen ja pelkoon”.
Sokeus on sitäkin epätoivoisempaa, koska haaksirikkoutuneet teeskentelevät hallitsevansa omaa haaksirikkoaan, vannovat, että kaikki voidaan pitää teknisesti hallinnassa, että uutta Jumalaa tai uutta taivasta ei tarvita – tarvitaan vain kieltoja, asiantuntijoita ja lääkäreitä. Paniikki ja huijaus.
Kulttuuri, joka tuntee olevansa lopussa, vailla elämää, yrittää parhaansa mukaan hallita tuhoutumistaan pysyvän hätätilan avulla. – – Ihmiset on saatava liikkeelle, heidän on tunnettava olevansa koko ajan hätätilassa, jota säätelevät pienimpiä yksityiskohtia myöten ne, joilla on valta päättää. Mutta kun aktivoimisen tarkoituksena oli aiemmin lähentää ihmisiä, nykyään sen tavoitteena on eristää ja etäännyttää heidät toisistaan.
Lähteet
Giorgio Agamben, Biosicurezza – Quodlibet
Giorgio Agamben: Where Are We Now? The Epidemic as Politics. Käänt. Valeria Dani. Rowman & Littlefield 2021.
