Julkaisen Simone Weil -keskuksen luvalla Stefano Zamagnin artikkelin Reflections on the Epidemic as an Anthropological Challenge (Excerpts) — Simone Weil Center. Artikkelin toimittajat ovat kirjoittaneet seuraavanlaisen johdannon: "Tarjoamme lukijoillemme seuraavat otteet, jotka olemme kääntäneet italialaissyntyisen Stefano Zamagnin pidemmästä esseestä — oikeastaan pienestä kirjasta. Stefano Zamagni on teologian tohtorikoulutettava American Catholic Universityssä, sen avioliitto- ja perhetutkimusinstituutissa nimeltä John Paul II Institute for Studies on Marriage and Family. Kirjoittaja pitää tätä laajempaa tekstiä vielä keskeneräisenä, mutta hän on ystävällisesti antanut meille luvan julkaista nämä pohdinnat ihmiskäsitykseen liittyvistä vastakkaisista olettamuksista, jotka ovat yhtäältä teknokraattisen ja toisaalta kristillisen lähestymistavan taustalla suhteessa siihen, mitä voimme kutsua "postmoderniksi" sairaudeksi."
Näiden sivujen perusväite tukeutuu lähtökohtaoletukseen, että mikään maailmassa ei ole riippumatonta jumaluusopin ja ihmiskäsityksen näkökulmista. Tämä juontaa juurensa ilmoituksesta, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihminen määrittelee itsensä historian toimijana tästä alkuperäisestä suhteesta käsin.
Nykyinen tilanteemme ei ole tässä suhteessa poikkeus, ja silti nykyinen tilanteemme edustaa jotain uutta historiassa: Covid-19 on ensimmäinen epidemia, jonka postmoderni yhteiskunta on kohdannut. Siksi meille tarjoutuu otollinen tilaisuus pohtia, millainen ihmiskäsitys, millainen käsitys ihmisten välisistä suhteista ja ihmisen suhteesta Jumalaan on ohjannut länsimaista yhteiskuntaa viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana, 1960-luvun opiskelijamellakoista tähän päivään asti. Minkälainen ihmiskäsitys on perustana poliittisen maailman ja kulttuurieliitin suhtautumiselle teknologisen aikakauden ensimmäiseen epidemiaan? Tämä on ensimmäinen kysymys, johon meidän on vastattava.
Covid-19-epidemia oli epäilemättä odottamaton ja arvaamaton tapahtuma. Myönnettäköön, että epidemia itsessään ei ollut ihmisen “rakentama”. Se, mikä itse asiassa kuitenkin “rakennettiin”, on maailmanlaajuinen kriisitilanne — niin sanottu “pandemia”. Tunne siitä, että elämme “terveyshätätilassa”, on seurausta siitä, miten itse tapahtuma on ymmärretty, esitetty ja sen seurauksena koettu länsimaissa. Vaikka itse epidemia ei olekaan ihmisen luomusta, meidän on esitettävä itsellemme toinen kysymys: Mitä osaa lääketiede, luonnontiede ja politiikka näyttelivät prosessissa, jonka seurauksena epidemia esitettiin terveyshätätilana ja erityisesti pandemiana?
Koska puu tunnetaan hedelmistään, meidän on välttämätöntä tarkastella toteutettuja sulkutoimenpiteitä voidaksemme ymmärtää ihmisten suhtautumista epidemiaan ja yhteiskuntaa ohjaavan teknokraattisen ajattelutavan luonnetta. Sulkutoimenpiteiden seuraukset ulottuvat paljon niiden aiheuttamaa taloudellista ja sosiaalista kriisiä laajemmalle. Kirkkojen, koulujen ja yritysten uudelleen avaamiseen (tai sulkemiseen) liittyviä toimenpiteitä ei voida täysin ymmärtää, jos rajoitumme vain puhtaasti sosiologisiin tai psykologisiin tarkastelutapoihin. Perinteisen ihmispersoonaan ja perheeseen keskittyvän yhteiskuntakäsityksen raunioilta nousee esiin porvarillisen yhteiskunnan ja sen liberaalin ja edistyksellisen kulttuurin totalitarismi. Tämä johtaa meidät kolmanteen kysymykseen, joka on otettava huomioon: Mitkä nykyisten sulkutoimenpiteiden käyttöön ottamat tai esiin nostamat ilmiöt ovat omiaan muuttamaan yksilön elämää ja siten koko yhteiskunnan elämää tavalla, joka vaikuttaa yhteiskuntaelämään vielä senkin jälkeen, kun näistä sulkutoimenpiteistä on luovuttu?
Tieteisuskon voitto
Voisi ajatella, että epidemia merkitsi tappiota tieteelle, joka joutui perääntymään ja tunnustamaan oman voimattomuutensa. Tämä olisi naiivi ja pinnallinen tulkinta nykyisestä kulttuuri-ilmapiiristä, sillä siinä tiede ja teknologia samaistetaan vain laboratorioissa ja sairaaloissa tapahtuvaan toimintaan.
Todellisuudessa tieteen ja biotekniikan käyttöönotto epidemian torjumiseksi on vain tuonut esiin jälkikristillisen länsimaisen kulttuurin todelliset kasvot. Itse asiassa päätös yleisen yhteiskuntasulun määräämisestä ei ole osoitus tieteen tappiosta, vaan täysin päinvastaisesta. Se valottaa sitä olettamusta, että tiedettä pidetään ainoana ulospääsynä. Kun tiede oli (tilapäisesti) vaikeuksissa, ei yksinkertaisesti voinut olla muuta mahdollisuutta kuin pysäyttää tilapäisesti kaikki julkinen elämä ja odottaa, että tieteellinen ja teknologinen kehitys ottaa oman aikansa ja tarjoaa tarvittavat edellytykset paluulle elämään. Sulkutoimet, joita rokote sitten seurasi, merkitsivät siis sellaisen tieteisuskoisen ihmiskäsityksen voittoa, jonka mukaan ihmisen elämän määrää hänen kykynsä sopeutua yhä uusiin olosuhteisiin yhä uusien keksintöjen avulla.
Käytännölliselle tieteisuskolle on ominaista, että se hylkäsi käytännössä — ja myöhemmin myös älyllisesti — antiikin ja keskiajan todellisuuskäsityksen. Itse asiassa jälkimmäistä syytetään siitä, että se kuvaa maailmaa staattisella tavalla, koska sitä asuttavat olennot, joiden olemus vaikuttaa kiinteältä ja muuttumattomalta. Nykyaikaisen ihmisen silmissä mikään ei kuitenkaan ole vakiintunut lopullisesti, ja itse asiassa todellisuudessa annettujen asioiden kieltämiseen pyritään aktiivisesti. Se, mitä on, rakennetaan jatkuvasti uudelleen uutta tilannetta varten improvisoidulla periaatteella. Erityisesti perinteen kieltämisestä tulee muutoksen moottori.
Tästä näkökulmasta katsottuna epidemian aika näyttäytyy tieteen kehitykselle ja edistykselle suotuisana ajankohtana, ja sitä se on myös kaikille muille porvarillisen yhteiskunnan osa-alueille. Huomisen maailma nähdään aina nykyistä parempana. Nykyaikainen mielenlaatu pitää uutuuden etsimistä itseisarvona, niin että nykyisyys ja menneisyys menettävät merkityksensä paitsi sikäli kuin ne toimivat aineksina edistykselle kohti sitä täydellistä yhteiskuntaa, joka on jatkuvassa syntymisen prosessissa. Edistyksellinen ihminen joko kieltää tai muuten hyödyntää omiin tarkoituksiinsa kaikkea, mikä ei sopeudu historian pysäyttämättömään virtaan.
Tämä evoluutiouskon ja edistysuskon varaan rakentuva mielenlaatu on nyt vakiinnuttanut asemansa kaiken kattavana asenteena. Itse asiassa tätä mielenlaatua voidaan vain suurella vaivalla edes nimetä, saati kyseenalaistaa. Tieteisusko ja teknokratia muodostavat sen veden, jossa uimme niin kokonaisvaltaisesti, että meille tuskin tulee mieleen mahdollisuutta hahmottaa ihmisen olemassaoloa muulla tavoin. Todisteena tästä on se, että epidemian hoitamiseksi pystytään tuskin kuvittelemaan muita keinoja kuin sulkutoimet ja joukkorokotukset. Tällainen mielikuvituksen puute johtuu siitä, että järki on rajattu näkökulmaan, jonka mukaan todellisuus rajautuu siihen, mikä on luonnontieteen menetelmillä todistettavissa. Mutta samalla todistamme myös moraalin vääristymistä. Nyt moraali päätyy yksinkertaisesti oikeuttamaan vallitsevan tilanteen edistyksen nimissä, jota pidetään absoluuttisena arvona.
Se, että sulkutoimet merkitsivät tieteisuskon voittoa eikä sen tappiota, käy ilmi myös siitä, että kärsimyksen ja kuoleman draaman edessä yhteiskunnan ainoat reaktiot olivat tartunnan saaneiden järjestelmällinen sairaalahoito ja erilaiset tieteelliset tutkimusohjelmat. Kaikilla ponnisteluilla pyrittiin varmistamaan, että sairaalat ja testauslaboratoriot pystyivät taistelemaan virusta vastaan. Alkuperäinen voimattomuuden julistus on siis tulkittava yksinkertaiseksi naamioksi tieteisuskoiselle ylimielisyydelle, jonka mukaan tiede on ainoa linnake sairauden ja kuoleman edessä kulttuurissa, jossa sairaus ja kuolema ymmärretään pragmatismin hengessä “ongelmiksi”, jotka on “ratkaistava”.
Kaikkia muita ihmisen olemassaolon muodostavia tekijöitä pidettiin merkityksettöminä viruksen eliminoinnin kannalta. Entä jos tätä virusta, kuten niin monia muitakaan, ei voitaisi eliminoida, vaan se voitaisiin voittaa vain oppimalla elämään sen kanssa? Näillä kysymyksillä ei ole sijaa, eikä niitä edes esitetä …
Koska sairauksiin voidaan puuttua vain lääketieteen avulla, politiikka täyttää tämän näkemyksen mukaan velvollisuutensa vain silloin, kun se tunnustaa tieteen ensisijaisuuden ja toteuttaa käytännössä sen, mitä tiede sanoo. Ihmisten pelastus voi siis tulla vain sairaaloiden ja rokotteiden muodossa. Tämä on tiivistettynä viesti, jonka tiedemiehet, poliitikot ja kaikenlaiset mielipidevaikuttajat ovat välittäneet, ja keino, jolla he ovat saaneet kokonaiset väestöt tottelemaan passiivisesti sitä, mitä vallassa olevat teknokraatit ovat käskeneet: tottelemaan ensin sulkutoimia ja nyt sitten pakollista rokotuskampanjaa.
Tässä yhteydessä on erittäin tärkeää kysyä itseltämme, mitä tarkoitetaan käsitteillä “pelastus” ja “ihminen”, joihin teknokraatit itse usein viittaavat. Kreikan kielessä termi “pelastaa” tarkoittaa kirjaimellisesti “tehdä eheäksi kokonaisuudeksi”. Henkilön pelastaminen edellyttää, että tarkastelemme häntä kokonaisuutena, toisin sanoen sen “kokonaisvaltaisen” hyvän mukaan, joka yhdistää kaikki erityiset psyykkiset ja fyysiset hyvät asiat. Tämä kokonaisvaltainen hyvä on sama kuin hengen hyvä, joka yhdistää sielun ja ruumiin aristoteelis-tomistisen kolmiosaisen [ruumis-sielu-henki] ihmiskäsityksen mukaisesti. Ainoastaan persoona voi iloita Jumalasta korkeimpana hyvänä, koska persoonassa muodon ja aineen ykseys toteutuu hengen kautta. Henkilön hyvä on siis viime kädessä hengellinen hyvä sen suhteen valossa, jonka sielu ja ruumis luovat Jumalaan. Suhde Jumalaan on se pelastus, joka antaa ihmiselle ykseyden. Jumala on kokonaisvaltainen hyvä, jonka moderni ihmiskäsitys kieltää pelkistämällä ihmisen mekanismiksi ja pirstomalla hänen ykseytensä osiin (Descartesin sanoin ilmaistuna: ajattelevaan ja ulottuvaiseen osaan, res cogitans ja res extensa) kuin koneen hammaspyörät. Irrottamalla yksittäinen sen luontaisesta suhteesta kokonaisuuteen ihmiselämästä tulee pelkkää biologista olemassaoloa. Maanpäällistä elämää ei enää määritellä viittaamalla siihen ikuisuuteen, johon se liittyy luontaisesti ja joka on elämän lopullinen tarkoitus.
Kuten jo mainittiin, nykyinen epidemia on osoittanut tämän hajanaisen ihmiskäsityksen yleisyyden yhteiskunnan eri sektoreilla. Itse asiassa tämä sama ihmisen pelkistäminen koneeksi on toistunut sekä lääketieteellisen hygienian että sosioekonomian tasolla. Monet ovat arvostelleet poliitikkojen valintoja heidän seuratessaan terveysviranomaisten vaatimuksia ottamatta huomioon taloudellisia vaikutuksia. Toimistojen, tehtaiden, ravintoloiden ja elokuvateattereiden uudelleen avaamista on vaadittu liiketoiminnan säilyttämiseksi. Nykyaikaiselle ihmiselle päätös näyttäytyy valintana pelastaa joko elämänsä tai lompakkonsa. Jos pysymme sosiologian pinnallisella tasolla, vaihtoehto vaikuttaa ratkaisemattomalta arvoitukselta. Tasapainot ja kompromissit eivät itse asiassa riitä pelastamaan kumpaakaan tämän jännitteen napaa. Tämä tarkastelutapa on itse asiassa väärä, koska se edellyttää erottelua ja perustavaa laatua olevaa kaksijakoisuuttaa sellaisten hyödykkeiden välillä, jotka todellisuudessa kuuluvat yhteen, jos tarkastelemme ihmistä yhteisen hyvän ja Jumalan kokonaisvaltaisessa valossa.
Sillä vain ihminen kokonaisuutena voi “pelastua” termin täydessä merkityksessä. On riittämätöntä “pelastaa elämää” (fyysistä elämää) huolehtimatta samalla (hengellisestä) pelastuksesta. Todellinen pelastus on se, joka tavoittelee ihmisen hyvää kokonaisuutena. Henkilön hyvä ja totuus eivät siis koskaan ole vastakkainasettelussa toistensa kanssa. Jos tarkastellaan ensinnäkin henkilöä “kokonaisuutena”, ihmiselämän erityiset hyvät asiat eivät näyttäydy keskinäisessä ristiriidassa, vaan ne pelastuvat erityisyydessään siinä määrin kuin ne ovat riittävästi yhteydessä toisiinsa. Kokonaisuus edeltää ja pelastaa osat. Ihmiselle, joka on luotu, tämä kokonaisuus on viime kädessä Jumala, jolle hän avautuu sen kokonaisuuden kautta, joka on ihmisyhteisö. Jumala yksin on ihmisen korkein hyvä. Tämä korkein hyvä on analogisesti yhtä kattava kuin se yhteinen hyvä, johon politiikka oikeutetusti pyrkii ja johon se avautuu pyrkiessään yhtenäisyyteen, jossa otetaan huomioon inhimillisen hyvän erilaiset sosiaaliset, taloudelliset ja terveydelliset näkökohdat. Viittaus aitoon jumaluusopilliseen ihmiskäsitykseen ei siis ole vain yksi “vaihtoehto” monien muiden joukossa, vaan se on päinvastoin välttämättömyys, jotta eri tieteenalat voivat todella työskennellä ihmisen pelastamiseksi ihmisyhteiskunnan sisällä. Perimmäinen viittaus Jumalaan on itse asiassa välttämätön, jotta politiikka ja lääketiede voisivat olla politiikkaa ja lääketiedettä: toisin sanoen, jotta ne voisivat olla rakkauden tekoja ihmistä kohtaan. Tästä näkökulmasta terveyden lahjaa ei voida erottaa Jumalan lahjasta.
“Olennainen” totalitaarisessa valtiossa
Tällä kahden vastakkaisen ihmiskäsityksen veitsenterällä syntyy ihmisen työ nyky-yhteiskunnassa. Lääkärit ja sairaanhoitajat todistivat tämän, samoin kuin erilaiset “välttämättöminä” pidetyt työntekijäryhmät. Mutta entä opettajat ja kaikki ne monet muut työntekijät ja ammattilaiset, joita yhtäkkiä pidettiin “ei-välttämättöminä”? Jokainen työ on “olennainen” työ siinä määrin kuin se antaa luodulle mahdollisuuden ilmaista jotakin omasta “olemuksestaan” eli antaa itsestään ja samalla palvella Jumalan luomakunnalle suunnitteleman hyvän suunnitelman toteuttamista. Jos jokin työala ei ole olennainen, se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että se ei mahdollista tätä ihmisen ilmaisua Luojan yhteistyökumppanina. “Ei-olennainen” työ on siis epäinhimillistä työtä. Lisäksi porvarillinen mentaliteetti, jossa elämme, pelkistää “välttämättömyyden” käsitteen “hyödyllisyyden” käsitteeksi, mikä tekee epäinhimillisiksi jopa ne ammatit, joita pidetään “välttämättöminä”.
Epidemiatapahtuma vai pandemiailmiö?
Länsimaissa vallitsevan tilanteen ymmärtämiseksi on välttämätöntä tehdä perustavanlaatuinen ero epidemiatapahtuman ja itse tapahtumaan kohdistuvan reaktion eli niin sanotun “hätätilan” välillä. Miten ihmiskunta olisi kokenut epidemiatapahtuman, jos sanomalehdet, televisio ja sosiaalinen media eivät olisi alkaneet vuorokauden ympäri puhua viruksen leviämisestä? Tiedotusvälineet eivät ole puolueettomia. Ne muodostavat itse viestinsä. Entäpä Maailman terveysjärjestön rooli: kuten muut ovat jo huomauttaneet, kuinka paljon käsitystämme tapahtumasta määräsi tämän tapahtuman määrittely “pandemiaksi”? Termi itsessään olettaa, että “koko maailman väestö” (pan + demos) on sairastunut. Mutta tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Monet ovat saaneet viruksen, mutta useimmat heistä eivät ole saaneet mitään vakavaa keuhkosairautta. Käsite “pandemia” on biopoliittinen käsite, sellaisten kansainvälisten yhteisöjen luomusta, jotka pitävät ihmistä ja koko yhteiskuntaa tilastollisen tutkimuksen kohteena yleisen hyvinvoinnin parantamiseksi.
Termi “epidemia” sisältää myös ajatuksen populaatiosta ja saa meidät unohtamaan, että ainoa inhimillisen tiedon kohde on (ja voi olla vain) ihmispersoona. Matemaattinen lähestymistapa ei kykene saamaan tietoa tapahtuman olemuksesta tai syvällisestä luonteesta. Näin ollen se ei pysty asettamaan tapahtumaa oikeaan viitekehykseen sen aidon merkityksen mukaisesti. Tilastollisen menetelmän etuna on, että se tarjoaa mitta-asteikon ja ulkoisen Arkhimedeen pisteen, joka mahdollistaa ihmisen käyttäytymisen hallinnan. Ihminen on itse asiassa pelkistetty pisteeksi kahden kartesiolaisen akselin välissä olevassa kuvaajassa. Olennaista on käyttäytymisen ennustaminen ja ohjaaminen. Pandemiakertomuksessa lääketieteellinen ja sosiologinen keskustelu sortuvat abstraktioon, joka peittää tarkastelun kohteena olevan todellisuuden. Sen lisäksi, että pandemian tilastolliset kategoriat ovat epätosia — loppujen lopuksi suurin osa väestöstä ei kärsi mistään sairaudesta — tilastolliset kategoriat peittävät näkyvistä sen ainoan mittakaavan, jossa ihminen voidaan todella tuntea ja josta voidaan huolehtia — ihmispersoonan mittakaavan.
Pian karanteenin alkamisen jälkeen katolisen kuukausilehden sivuilla ilmestyi erään milanolaisen naisen kirje. Nainen, joka oli sekä lääkäri että äiti, oli työskennellyt neljä vuotta Ugandassa ennen paluutaan Italiaan. Hän teki hyvin yksinkertaisen havainnon: Afrikkaan iskee joka vuosi “kriisejä”, jotka ovat paljon pahempia kuin koronavirus. Esimerkiksi malaria aiheuttaa kolme kertaa enemmän kuolemantapauksia, puhumattakaan sisällissodista. Silti länsimaat eivät näytä välittävän. Ne ovat itse asiassa täysin tietämättömiä asiasta. Kukaan ei anna julkisuutta näille Afrikan ongelmille sitä varten, että tuettaisiin sairauden ennaltaehkäisyä ja tieteellisestä tutkimusta, jolla pyritään löytämään niille parannuskeino tai rokote. Yhteiskunnassamme on itse asiassa merkityksellistä vain se, minkä tiedotusvälineet esittävät merkityksellisenä. Maallistuneessa maailmassa, jossa todellisuudella ei ole metafyysistä syvyyttä, todella ”julkista” on vain se, mitä päätetään tehdään tunnetuksi. “Julkisen” piiristä tulee synonyymi sille, mitä on “julkaistu” tai “mainostettu”.
On syytä korostaa, että emme saa sortua myöskään vastakkaiseen ääripäähän, nimittäin kaikkien rajoitusten täydelliseen hylkäämiseen. Kysymys on pikemminkin siitä, että ihminen on kutsuttu arvioimaan todellisuutta älykkäästi ja harkiten; eli pitämään katseensa kiinnittyneenä kokonaisuuteen ja lopulta hyvään, joka samalla informoi ja ylittää yksittäisen olosuhteen. Teknokraattisia toimenpiteitä sen sijaan luonnehtii se, että niissä tarkastellaan kokonaisuutta osan valossa. Otetaan esimerkiksi sulkutoimet, joiden tavoitteena on viime kädessä elämän säilyttäminen. Fyysisen elämän säilyttäminen on kiistatta hyvä asia, mutta sitä ei todellakaan voida samaistaa siihen kokonaisuuteen, jota varten ihminen on luotu ja jota hän syvimmiltään haluaa. Elämä “säilyy” sitä enemmän, mitä pidemmälle elämä ulottuu itsensä ulkopuolelle kohti korkeampaa hyvää, joka sen toteuttaa. Elämä merkitsee sisäistä avautumista kohti sitä, mikä on äärettömän korkeaa ja äärettömän syvää. Teknologisten välineiden luontainen logiikka hylkää kaiken tällaisen hierarkian. Teknokratia muuttaa hengissä säilymisen perustarpeen ylimmäksi hyväksi, vaikka sen arvo on vain suhteellinen. Rajoituksia asettaessaan teknokraattinen yhteiskunta ei siis onnistu tekemään oikeutta monille perustarpeille, varsinkaan korkeammille tarpeille, kuten ihmisten väliselle yhteiselämälle ja Jumalan ylistämiselle, joiden kautta pelkkä hengissä säilyminen saa luontaisen merkityksensä.
Porvarillinen ihmiskäsitys näyttää ateistiset kasvonsa vähätellessään inhimillisen olemassaolon hengellistä puolta ja pitäessään sitä vain subjektivistisena (ei välttämättömänä) vaihtoehtona tai “valintana”. Aidosti kristillinen ihmiskäsitys tunnustaa myös eloonjäämisen merkityksen perustavanlaatuisena tarpeena, mutta se asettaa eloonjäämisen sellaisen kokonaisvaltaisen todellisuuskäsityksen yhteyteen, joka ymmärtää ihmisen olemuksen Jumalan luomana olentona. Nykyaikainen todellisuuden kaksijaksoisuus viittaa elämän säilyttämiseen perustarpeena, mutta alentaa sitten ihmisen pelkäksi eläimeksi, joka taistelee omasta eloonjäämisestään.
Vihollinen, joka on tuhottava: virus vai ihminen?
Kaiken tämän seurauksena on ihmisen ja yhteiskunnan itsetuho. Kaikki on sallittua virusta vastaan käytävässä “sodassa”, joka liittyy edellä mainittuun kärsimystä ja kuolemaa vastaan käytävään sotaan. Tässä sodassa ei välitetä (inhimillisistä tai muista) kustannuksista tai uhrauksista, joita vihollisen tuhoaminen vaatii, kuten ei muissakaan kunniallisina pidetyissä sodissa. Vertailun vuoksi voidaan sanoa, että yhteiskuntasulku vastaa atomipommin pudottamista Japaniin. Ilmeisistä eroista huolimatta logiikka on sama. Kun kyseessä on vihollinen, joka on kuolema, vihollista ei kuitenkaan voida kukistaa — ei ainakaan tieteen tarjoamilla keinoilla, jotka toimivat yksinomaan syiden ja seurausten vaakatasolla. Kuolema, kuten koko elämä, liittyy ihmisen kykyyn ylittää itsensä asettumalla kasvokkain Absoluutin kanssa. Tässä piilee todellakin ihmisen todellinen voima uskonnollisena ihmisenä. Ateistinen ja nihilistinen mielenlaatu pyrkii kuitenkin neutralisoimaan juuri uskonnollisen tajun.
Tieteisuskoinen kulttuuri, joka lähtee liikkeelle ihmiselämän, myös kuoleman, uskonnollisen luonteen kieltämisestä, tuntee voimattomuutta kaiken sen edessä, mitä se ei pysty hallitsemaan. Sikäli kuin tiede ja politiikka ovat sokeita sen osalta, mikä on totuus ihmisestä, ne toimivat “harkitsemattomasti”, toisin sanoen ne eivät näe ihmistä kohteena, joka on pelastettava, vaan muuttavat hänet viholliseksi, joka on tuhottava. Taisteltiinpa sitten virusta tai kuolemaa vastaan, kummassakin tapauksessa voitto ymmärretään virusta tai kuolemaa kantavan henkilön eliminoinniksi. Nykyinen mentaliteetti on muuttanut jokaisen ihmisen tartunnan “kantajaksi” riippumatta siitä, onko hän terve kantaja vai sairas kantaja. Mutta miten tuhota vihollinen, jota ei nähdä ja joka vaikuttaa hallitsemattomalta? Yksinkertaisesti kohdistamalla toiminta ruumiilliseen olemassaoloomme henkilöinä, koska ruumiillisuutemme kautta me tulemme näkyviksi. Valtio harjoittaa valvontaansa manipuloimalla ihmistä, jonka väistämätön avoimuus muita kohtaan ja väistämätön halu elää ikuisesti tekevät meistä jokaisesta viruksen ja kuoleman liittolaisen. Näin ollen, kuten virusta kohdataan viemällä se laboratorioon, jossa se alistetaan koemenetelmälle, samoin toimitaan kärsimyksen ja kuoleman kanssa tuossa “laboratoriossa”, joka on ihmisruumis ja poliittinen ruumis. Ihminen, jota nyt pidetään yleisesti kuoleman (potentiaalisena) kantajana, joutuu näin ollen yhteiskunnallisen kokeen kohteeksi sellaisessa mittakaavassa, jollaista ei ole koskaan ennen nähty koko ihmiskunnan historiassa.
Rokotteen ottaminen “rakkauden tekona”
Kaikille asetetun karanteenin kaltaiset rajoittavat toimenpiteet on arvioitava todellisen luonteensa mukaisesti: teknokratia tekee tyhjäksi ihmisen objektiivisen kutsumuksen olla olento, joka on luotu rakastamaan toista ja viime kädessä rakastamaan Jumalaa. Näin pelko alkaa määrittää ihmissuhteita, elämäntapoja ja koko tapaamme tarkastella inhimillistä olemassaoloa. Jälkikristillisen kulttuurin itsejumalointi ei ainoastaan kieltäydy syleilemästä pitaalista, vaan kieltäytyy syleilemästä jopa niitä, jotka ovat täysin terveitä. Itse asiassa kristillinen hyväntekeväisyys kielletään lailla, kun viranomaiset kieltävät meitä huolehtimasta toisesta ihmisestä, joka on sairas tai mahdollisesti sairas. Tarvitaan uusi pyhä Damianus, joka eli pitaalisena pitaalisten keskellä ja huolehti heistä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän katsoi sairaita “todellisen lääkärin” silmin, toisin sanoen hän katsoi heitä heidän todellisessa eheydessään, ihmisinä, jotka on luotu ruumiin terveyteen ja sielun pelastukseen. Hän ei voinut antaa heille mitään lääkettä pitaaliin, mutta hän ei silti hylännyt heitä kärsimyksen armoille. Hän huolehti konkreettisesti heidän fyysisistä tarpeistaan ja antoi heille ainoan todellisen vastalääkkeen kärsimykselle: perimmäisen tarkoituksen, joka on Jumala. Kirkko ja ihmiskunta tarvitsevat nykyäänkin pyhimyksiä, jotka eivät peräänny tuomitsemasta teknokraattista kulttuuria, jossa he elävät, vaan todistavat elämällään, että kristillinen rakkaudenliike on maailman logiikkaa todempi.
Se, joka ei anna Jumalalle, antaa liian vähän, ja tämä on itse asiassa kriteeri, jonka perusteella voidaan erottaa toisistaan rakkauden teot ja pelkkä hyväntekeväisyys. Rakkauden teot ovat aidon rakkauden kristillistä ilmausta, jossa toinen ihminen otetaan vastaan sellaisena kuin hän on, vahvistamalla jokaisen ihmisen olemassaolon luontaista totuutta ja hyvyyttä. Itse asiassa ihminen voi saada todellisen terveytensä takaisin vain sellaisen rakkauden pohjalta, joka vahvistaa toista ihmistä hänen eheydessään, ja siten hänen suhteessaan Jumalaan, Jumalan luomana olentona. Ei ole sattumaa, että samalla kun kadotettiin olennainen käsitys Jumalasta Luojana, kadotettiin myös “täysin terveen” kategoria. Nykyään terve on vain se, joka voi todistaa, ettei ole sairas, joten tila “terve” on pelkistetty tilaksi “ei sairas”.
Kun rakkauden teot tällä tavalla määritellään kristilliseksi rakkaudeksi, herää mielenkiintoinen pohdinta siitä, onko asianmukaista määritellä koronarokotteen ottaminen “rakkauden teoksi”. Juuri tällä ilmaisulla jotkut amerikkalaiset piispat ovat kannustaneet uskovia ottamaan rokotteen. Tämän lausuman taustalla oleva logiikka näkee henkilökohtaisen rokotuksen keinona suojella paitsi itseään myös muita taudilta. Tästä näkökulmasta rokotteen ottamisesta ajatellaan olevan mahdollista hyötyä toiselle ja koko yhteisölle. Tällainen perustelu rokotuksille vaikuttaa virheelliseltä. Ensinnäkin joukkorokotukset aloitettiin ilman varmuutta siitä, että ne todella estävät viruksen tarttumisen ihmisestä toiseen. Itse asiassa viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että rokote ei pysäytä tartuntaa vaan ainoastaan vähentää viruskuormaa ja siten lievittää taudin oireita.
Lisäksi meidän on kysyttävä itseltämme, mikä oikeastaan on “rakkauden teko”. Tältä osin on tärkeää huomata, että koronarokotteen tuotanto ei näytä bioeettisesti ongelmattomalta. Monet ovat tuoneet esille, että abortoituja sikiösoluja käytettiin rokotteen valmistuksessa tai testauksessa. Heidän näkökantansa pyritään kuitenkin kumoamaan väittämällä, että erityisen hädän hetkellä rokottaminen on kristillisen rakkauden teko ja siksi moraalisesti hyvä. Toisaalta monet ihmettelevät, onko todella olemassa sellaista terveydellistä hätätilannetta, joka voisi oikeuttaa tällaisen rokotteen massakäytön. Kun lähes 99 prosenttia tartunnan saaneista paranee, Covid-19-tauti on paljon vähemmän tappava kuin esimerkiksi isorokko. Vaikka epidemia on todellinen eikä viruksen olemassaoloa tai sen seurauksia kyseenalaisteta, niin väitetyn “terveyshätätilan” ääriviivat ovat kaikkea muuta kuin selvät. Tämä kysymys vaatii ainakin vakavaa tarkastelua ja huolellista harkintaa, jota ei kehystetä tiedotusvälineiden retoriikalla.
