Onko koronarokotteen ottaminen moraalinen velvollisuus, vai onko kyseessä hyötyjen ja haittojen arviointiin perustuva yksilöllinen ratkaisu? Vertailen Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professoria Sami Pihlströmiä ja McGill-yliopiston teologian ja etiikan professoria Douglas Farrow’ta. Farrow’n tutkimuskohteita ovat Irenaeus, Augustinus, Anselm Canterburylainen, ja Tuomas Akvinolainen. Klassisista teologisista lähtökohdista hän etsii ratkaisua kirkon, kansalaisyhteiskunnan ja valtion kohtaamiin moderneihin ongelmiin. Myös hänen koronapandemiaan ja koronarokotteisiin muodostamansa kannat perustuvat paljolti klassisiin lähteisiin. Sami Pihlström puolestaan on tullut tunnetuksi pragmatistisen filosofian tutkijana, joka lähestyy eettistä keskustelua sekulaareista lähtökohdista.
Merkitseekö koronarokotteesta kieltäytyminen moraalista piittaamattomuutta?
Pihlströmin mukaan koronarokotteen ottaminen on moraalinen velvollisuus ja rokotuksesta kieltäytyjät syyllistyvät vakavaan moraaliseen rikkomukseen, epäeettiseen piittaamattomuuteen muiden ihmisten, erityisesti haavoittuvien ihmisten terveydestä. Pihlströmin mukaan kaikilla on moraalinen velvollisuus rokottautuen suojella ”ihmisiä, jotka eivät voi ottaa koronarokotusta lääketieteellisen syyn vuoksi” ja ”jotka perussairauden tai esimerkiksi vanhuuden haurauden vuoksi eivät saa täydestäkään rokotussarjasta riittävää suojaa”.
Tätä Pihlströmin esittämää argumenttia puolustetaan yleisesti vedoten siihen, että on olemassa moraalinen velvollisuus ottaa koronarokote, koska ihmisellä on velvollisuus huolehtia kehostaan ja huolehtia myös lähimmäisen kehollisesta hyvinvoinnista. Vaikka Pihlström itse lähestyy kysymystä sekulaarista lähtökohdasta, tätä argumenttia puolustetaan myös teologisesti vetoamalla siihen, että Jumala käskee meidän rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme. Esimerkiksi Pekka Reinikainen kirjoittaa: ”Rokotteen vastustajat eivät näytä tietävän, mitä lähimmäisenrakkaus tarkoittaa.”
Rokote voi auttaa kehoa niin, että se vähemmän todennäköisesti sairastuu viruksen aiheuttamaan tautiin ja vähemmän todennäköisesti levittää tautia ja siten aiheuttaa mahdollista vahinkoa lähimmäiselle. Siksi tämän näkemyksen mukaan ihmisen tulisi ottaa rokote. Kuten dominikaanifilosofi Francisco de Vitoria (1473-1546) sanoo: ”Kuka tahansa pystyy estämään lähimmäiselle aiheutuvan vaaran tai menetyksen, on velvollinen tekemään niin” (On the Law of War, Q. 2, art. 2).
Rokotteen ottamisen tulee perustua järkiperäiseen harkintaan
Farrow’n mukaan koronarokotteen ottaminen ei ole moraalinen velvollisuus. Ruumiista huolehtiminen on moraalinen velvollisuus vain yleisellä ja periaatteellisella tasolla. Niinpä esimerkiksi syöminen on moraalinen velvollisuus yleisellä tasolla siten, ettei ole moraalista näännyttää itseään nälkään. Mutta kunkin yksittäisen aterian kohdalla ihminen voi käyttää hyötyjen ja haittojen punnitsemiseen perustuvaa yksilöllistä harkintaa ja ihmisen on myös sallittua paastota.
Samalla tavalla myös yksittäisten rokotteiden kohdalla ihminen voi käyttää harkintaa verraten rokotteiden hyötyjä ja haittoja. Kunkin tulee tehdä ratkaisunsa yksilöllisesti sen mukaan, arveleeko hän rokotteen aiheuttavan juuri hänen terveydelleen enemmän hyötyjä kuin haittoja. Perusteluna on se, että jos ihminen ottaa rokotteen, josta hän perustellusti uskoo olevan hänelle enemmän haittaa kuin hyötyä, silloin hän itse asiassa rikkoo yleistä moraalista periaatetta, että hänen tulisi huolehtia terveydestään. Sikäli kuin rokote vahingoittaa yksilön terveyttä, se myös heikentää yksilön kykyä palvella muiden hyvinvointia.
Farrow kirjoittaa: ”Ihminen voi päättää olla syömättä ja paastota ilman että hän välttämättä tekee syntiä. Samalla tavoin ihminen voi päättää ottaa rokotteen tai olla ottamatta rokotetta ilman, että hän välttämättä tekee syntiä. Ihminen voi tehdä vahinkoa kehottamalla toista syömään tai nukkumaan sopimattomalla ajalla tai väärässä suhteessa. Samalla tavalla toiselle voi tehdä vahinkoa antamalla hänelle lääkitystä väärään aikaan tai väärässä suhteessa. Niinpä tällaiset teot edellyttävät harkintaa, hyvää neuvontaa ja tervettä arvostelukykyä, ei velvollisuuteen vetoamista.”
Niinpä rokottautumisen velvollisuus ei ole ehdoton vaan suhteellinen: se on alisteinen järkiperäiselle harkinnalle. Rokotteiden odotetut hyödyt ovat vain mahdollisia; ne eivät välttämättä toteudu ja voi olla olemassa muita tapoja saavuttaa sama tavoite esimerkiksi tehokas taudin varhaisvaiheen hoito. Sitä paitsi Farrow’n mukaan on epäeettistä rokottaa sellaisia, joille koronatauti ei ole vaarallinen, erityisesti lapsia ja nuoria, jotta suojeltaisiin muita (erityisesti ikäihmisiä). Lasten ja nuorten rokottaminen koronavirusta vastaan on erityisen ongelmallista, koska käytetyt rokotteet käyttävät uutta lähetti-RNA-teknologiaa, jonka pitkäaikaisvaikutuksia ei vielä tunneta.
Hallitusvallan kunnioittamisen velvollisuus
Pihlströmin mukaan kansalaisten tulisi tukea viranomaisten pyrkimystä koronarokotekattavuuden laajentamiseksi. Viranomaisten koronarokotekampanjan vastustaminen on ”hyökkäys järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan” ja ”yleisen turvallisuuden vaarantamista”. Pihlströmin perustelu on pragmatistinen: vain tällä tavalla voidaan saavuttaa riittävä rokotekattavuus ja suoja tautia vastaan.
Tämäntyyppistä näkemystä on yleisemmin puolustettu teologisesti esittämällä, että kunnioitus hallitusvaltaa kohtaan velvoittaa koronarokotteen ottamiseen, koska hallitusvalta on Jumalan asettama ihmisyhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Viranomaisten näkemyksen mukaan rokotus palvelee yhteistä hyvää. Kuten Augustinus sanoo (Jumalan valtio 19.16): “Jumalan kaupunki ei epäröi noudattaa maanpäällisen kaupungin lakeja, jotka säätelevät asioita, jotka on tarkoitettu kuolevaisen elämän ylläpitämiseen.” Sitä paitsi sodan aikana, sanoo Vitoria, kansalaiset voivat olettaa, että viranomaiset toimivat hyvässä uskossa ja että he voivat “laillisesti mennä sotaan luottaen ylempiensä arvioon” (On the Law of War, Q. 2, art. 2.). Nyt olemme sodassa koronavirusta vastaan ja meidän tulisi lähteä siitä, että rokotuskehotukset tehdään hyvässä tarkoituksessa. Siksi meidän tulee ottaa rokote kunnioituksesta hallitusvaltaa kohtaan ja näin kunnioittaa Jumalaa, joka on asettanut hallitusvallan meidän hyväksemme.
Toissijaisuusperiaate
Farrow kuitenkin torjuu ajatuksen, että hallitusvallan kunnioittaminen edellyttäisi koronarokotteen ottamista. Hän vetoaa kristillisen yhteiskuntateorian opettamaan toissijaisuusperiaatteeseen, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja yhteiskuntahierarkiassa asiat tulisi käsitellä alimmalla mahdollisella tasolla. Ylemmille tasoille tulisi viedä vain sellaiset päätökset, joita ei alemmilla tasoilla voida tehdä. Tämän mukaan arvio rokotuksen tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä kuuluu aina perheille ja yksilöille eikä koskaan siviili- tai kirkollisille viranomaisille, jotka voivat suositella ja palkita tällaista toimintaa, mutta eivät voi, rikkomatta luonnollisia oikeuksia, pakottaa niihin rangaistustoimin.
Farrow kyseenalaistaa hallitusvallan kunnioitukseen vetoavan perustelun koronarokotuksen moraalisesta velvoittavuudesta myös viittaamalla Augustinukseen, jonka mukaan ihminen on ”järkevä sielu, jolla on ruumis palveluksessaan”. Toisin sanoen, sielun on tarkoitus hallita ruumista. Apostoli Paavali kirjoittaa: “Ruumis on Herraa varten ja Herra ruumista varten” (1 Kor. 6:13).
Farrow argumentoi, että nykyiset vallassaolijat ovat monissa paikoissa kehittäneet väestössä järjenvastaisen pelon koronavirusta kohtaan, mutta he eivät ole kehittäneet järkevää pelkoa Jumalaa kohtaan ja he ovat kieltäytyneet myöntämästä, että ruumis on Herraa varten ja he ovat kieltäneet pitkiksi ajoiksi oikeuden kokoontua kohtaamaan ja vastaanottamaan ja kunnioittamaan Jumalaa. Tällaista toimintaa Augustinus nuhtelisi, sillä Jumalan valtakunta voi hyväksyä ajallista rauhaa yllä pitävät lait ainoastaan jos “ne eivät estä uskontoa, joka opettaa yhden korkeimman ja todellisen Jumalan palvelemista”. (Jumalan valtio 19.19).
Perusteeton turvautuminen hätätilavaltuuksiin
Farrow’n mukaan hallitusvalta on koronapandemian aikana turvautunut hätätilavaltuuksiin niin perusteettomasti ja käyttänyt näitä valtuuksia niin epäoikeudenmukaisesti, että se on menettänyt oikeutensa saada kansalaisten luottamuksen ja kunnioituksen näiden erityisvaltuuksien käyttäjänä.
Hallitus on koronapandemian aikana toiminut epäoikeudenmukaisesti köyhiä kohtaan estämällä heitä hankkimasta elantoaan. Se on toiminut epäoikeudenmukaisesti niitä kohtaan, jotka tarvitsevat ruumiin tai sielun tukea, estämällä heitä olemasta yhteydessä toisiinsa ja estämällä pääsyn tukiyhteisöihin, jopa perheyhteisöihin.
Hallitusvalta on luovuttanut oman demokraattisen auktoriteettinsa terveysviranomaisille, joita ei ole demokraattisesti valittu virkaansa, ja antanut heille vallan päättää asioista, jotka ovat heidän pätevyytensä ja toimivaltansa ulkopuolelle. Terveysviranomaiset ovat rakentaneet suosituksensa ja toimintansa tukeutuen korvausvastuusta vapautettuihin lääkeyhtiöihin, jotka saavat taloudellista hyötyä terveysviranomaisten valitsemista toimintatavoista.
Maailman terveysjärjestö on muuttanut pandemian määritelmän siten, että pandemia määritellään nyt riippumatta taudin vaikutusten vakavuudesta ja kaikki huomio kiinnitetään sen leviämisen helppouteen. ”Niinpä nyt pandemioita on usein ja niitä voidaan luonnottomasti pitkittää niin, että ihmiset ovat nyt entistä riippuvaisempia hätätilavaltuuksiin turvautuvista hallituksista ja lääkeyhtiöistä, jotka tarjoavat heille kokeellisia rokotteita”, Farrow toteaa.
Farrow’n mukaan hallitukset ovat toistuvasti ylittäneet perustuslailliset oikeutensa ja kansalaisten vapausoikeudet “kansallisen hätätilan” nimissä, vaikka kansallisen hätätilan kriteerit eivät todellisuudessa ole täyttyneet. He eivät ole antaneet ihmisille luotettavaa informaatiota, jonka perusteella ihmiset voisivat tehdä merkityksellisiä valintoja. Siksi he ovat menettäneet oikeutensa saada kansalaisten luottamuksen ja kunnioituksen näiden erityisvaltiuksien käyttäjinä.
Farrow vetoaa Vitoriaan, jonka mukaan hallitusvallan epäoikeudenmukaisuudesta voi olla niin vahvoja todisteita, että “edes alemman yhteiskuntaluokan kansalaiset eivät voi käyttää tietämättömyyttä tekosyynä” mukautua hallitusvallan määräyksiin. Jos hallitusvalta antaa järjenvastaisia asetuksia, jotka tuottavat vahinkoa yhteiskunnalle, tällaisilla asetuksilla ei ole lain sitovuutta, koska ne eivät ole oikeudenmukaisia sääntöjä, vaan sellaisia, jotka johtavat ihmiset pois yhteiskunnan tavoitteena olevasta hyvästä. Tämä periaate pätee vielä vahvemmin sellaisiin asetuksiin, jotka rajoittavat tai turmelevat yhden todellisen Jumalan palvelemisen.
Lopuksi
Koronapandemiaan ja sen hoitoon liittyen Pihlström ja Farrow edustavat hyvin erilaisia näkökantoja. Pihlströmin korostuksena on rokotekattavuuden saavuttaminen yhteisen hyvän näkökulmasta, Farrow’n korostuksena on yksilön perusoikeuksien suojeleminen ja terveydenhoidon etiikan ehdoton noudattaminen.
Pihlströmin mukaan terveysviranomaiset ovat ylin auktoriteetti rokotusten osalta, kun taas Farrow’n mukaan rokotukset ovat henkilökohtainen asia, joiden osalta kukin tekee päätöksensä oman harkintansa pohjalta.
Pihlström korostaa luottamusta viranomaisiin kriisiaikana. Farrow epäilee vallan ja tiedotuksen keskittämisen johtavan korruptioon, ihmisen terveyden vaarantamiseen lääkeyhtiöiden itsekkään voitontavoittelun takia, ja pelkopropagandan heikentämien kansalaisten perusoikeuksien rajoituksiin.
Pihlströmin sekulaarista näkökulmasta asioita tarkastellaan ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa ja ihmisen ”luoja” olisi ohjaamaton evoluutio, jota hallitsee kamppailu eloonjäämisestä. Farrow’n mukaan maallinen elämä on valmistumista ikuiseen elämään ja terveyttä tulisi tarkastella suhteessa ihmisen kutsumukseen tuntea Jumala. Siksi ei ole koskaan perusteltua luopua kansalaisten perusoikeuksista, koska niiden menettäminen samalla uhkaa sekä ihmisen terveyttä että ihmisen vapautta palvella Jumalaa.
Lähteet
- Farrow, Douglas (2021) Whether there is a moral obligation to be vaccinated. Catholic World Report 9.4. 2021 Whether there is a moral obligation to be vaccinated – Catholic World Report
- Pihlström, Sami (2021) Rokottamisen ja rokottamattomuuden etiikasta. Etiikka.fi -sivusto 23.9. 2021. Rokottamisen ja rokottamattomuuden etiikasta – Etiikka.fi
