Julkaisen valtiotieteen tohtori Justyna Pierzyńskan luvalla käännöksen hänen puolankielisestä artikkelistaan Człowiek a nadchodzący totalitaryzm. Analiza kowidowego szaleństwa w tekstach fińskiego filozofa Tapio Puolimatki – Instytut Spraw Obywatelskich.
Justyna Pierzyńska
29. lokakuuta 2024
Tapio Puolimatka on Puolassa täysin tuntematon ajattelija. Hän on kasvatuksen
teorian ja tradition emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa ja käytännöllisen
filosofian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on myös yhteiskunnallinen aktivisti ja julkinen puhuja laajasti keskustelua herättäneistä yhteiskunnallisista ongelmista ja päivänpoliittisista kiistakysymyksistä, kuten LGBT- ja ”trans”-liikkeistä, lasten sukupuolenkorjauksesta, lisääntyvästä digitalisaatiosta ja sananvapauden heikkenemisestä. Hän on myös kohdistanut huomiota lisääntyvään sensuuriin, joka perustuu ”vihapuheen” käsitteen manipulointiin, maallistumiseen ja nykyään voimistuvaan demokraattisten yhteiskuntien ajautumiseen kohti pehmeää totalitarismia.
Koronapandemian aikana Puolimatka oli yksi harvoista julkisista äänistä, jotka
kritisoivat Suomen hallituksen yhteiskuntaelämälle asettamia rajoituksia. Toisin kuin Ruotsi, Suomi sopeutui pandemian alusta alkaen maailmanlaajuiseen kehityssuuntaan ja omaksui muissa länsimaissa vallinneen pelon ja tiukkojen kieltojen politiikan, joka päättyi vasta keväällä 2022, kun Ukrainan sodan myötä mediaa hallitseva päänarratiivi muuttui viruksen torjunnasta Putinin torjuntaan.
Filosofina, joka analysoi ja kritisoi hallintoelinten pandemiapäätöksiä, Tapio
Puolimatka on liittynyt siihen pieneen joukkoon julkisuuden henkilöitä, joilla on
keskimääräistä enemmän kansalaisrohkeutta. Kuten muistamme, pienikin kritiikki
vallitsevaa politiikkaa kohtaan merkitsi usein vakavia seurauksia sitä kyseenalaistaville: syrjinnän kohteeksi joutumista, julkista pilkkaa, ”salaliittoteoreetikoksi” leimaamista, sensuuria, julkaistujen tekstien poistamista internetistä jne. Jyrkimmissä tapauksissa esimerkiksi Saksassa ja Kanadassa vallitsevan virallisen pandemiakertomuksen vastaisia tutkijoita ei ainoastaan hiljennetty oman yhteisönsä painostuksesta, vaan heitä uhattiin usein myös työpaikan menetyksellä tai he jopa menettivät työpaikkansa.
Myös Puolimatkan tekstejä sensuroitiin, poistettiin verkkosivuilta, leimattiin
”disinformaatioksi”. Hänen äänensä vaiennettiin tehokkaasti jopa kristillisissä
piireissä, joissa hän oli aiemmin nauttinut suurta arvostusta. Puolimatkan kriittinen analyysi pandemian yhteiskunnallisista prosesseista ja niiden syvemmistä syistä ja seurauksista oli kuitenkin tärkeä ääni ja toivonkipinä kaikille niille, jotka huolestuneina seurasivat oikeusvaltion perusperiaatteiden ennennäkemätöntä heikentymistä, lainsäädännön ja ihmisoikeuskäsitteen manipulointia ja avointa dystooppisen ”uuden normaalin” rakentamista, jonka puolestapuhujat hallitsivat julkista keskustelua niin Suomessa kuin useimmissa muissakin maissa.
Tästä syystä filosofin ajattelua kannattaa esitellä myös puolalaiselle yleisölle. Vaikka on epätodennäköistä, että hallitukset ja niiden globalistiset päämiehet joutuisivat pian vastuuseen virheellisistä pandemiapäätöksistään, kannattaa yrittää ymmärtää tämän ajanjakson vaikutuksia niin sanottujen demokraattisten yhteiskuntien tilaan ja tulevaan elämäämme.
Tapio Puolimatkan ääni oli Suomelle sitä, mitä Gunnar Kaiserin lausunnot olivat
Saksalle tai Giorgio Agambenin lausunnot Italialle. Tässä mielessä hän liittyi niiden ammattifilosofien joukkoon, jotka irtautuivat yleisestä pandemiakonsensuksesta tuomalla esiin yhteiskuntaelämän tuhoutumisen ja ne suuret terveydelliset, taloudelliset ja henkiset vahingot, joihin yhteiskuntasulkujen, rajoitusten, laajamittaisten pakkorokotusten ja kaikkialle ulottuvan sensuurin politiikka oli johtanut.
Puolimatkan viimeisen kirjan nimi on kuvaava: Ihmisyys uhattuna: Miten meistä
tehdään uuden maailmanjärjestyksen kannattajia. Siinä hän kuvaa tiivistetysti koko pandemia-ajan. Hän tarjoaa lukijoille myös tulkinnan niistä yhteiskunnallisista valvontaprosesseista, jotka tekivät mahdolliseksi ihmisten vapauksien voimakkaan rajoittamisen vuosina 2020-2022.
Pandemian varjolla toteutetun vapauksien rajoitusten laajamittainen
yhteiskunnallinen hyväksyntä on yllättänyt monet, jotka ennen pandemiaa uskoivat oikeusvaltioperiaatteen voimaan ja siihen, että yhteiskuntamme yleisesti kannattavat luovuttamatonta ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ja hyväksyvät ihmisten olevan yhdenvertaisia lain edessä. Yhtä yllättävää, erityisesti kristittyjen kannalta, oli se, miten hyvin onnistuttiin sivuuttamaan kristillisen lähimmäisenrakkauden käskyn merkitys. Välittömän huolenpidon ja avunannon ihanne, johon kuuluu myös fyysinen kosketus sairaisiin, muuttui ”sosiaalisen etäisyyden” kultiksi, jonka korkein ilmaus oli tartunnan pelosta johtuva ihmisten välttely, pidättäytyminen myötätunnon osoittamisesta, erityisesti sairaiden tai sairaaksi ”epäiltyjen” koskettamisesta. Pandemian aikana perustavia moraalisia periaatteita manipuloitiin ja ihmiset jaettiin kahteen ryhmään ”rokotettuihin” ja ”rokottamattomiin”. Poliitikot ja tiedotusvälineet lietsoivat kyynisesti vihamielisyyttä näiden ryhmien välille. Lopulta rokottamattomilta riistettiin joitakin kansalaisoikeuksia, mikä jätti monien ihmisten mieleen polttavan kysymyksen: Miten oli mahdollista luoda niin lyhyessä ajassa
yhteiskunnan enemmistön hyväksymä dystopia?
Tästä kysymyksestä Tapio Puolimatka aloittaa pohdintansa uusimmassa kirjassaan. Hän nimittäin kysyy, miten ylipäätään oli mahdollista, että demokraattiset yhteiskuntamme alkoivat niin radikaalisti rajoittaa vapauksia pandemian aikana, ilman että laajat kansankerrokset tai älymystö olisivat juurikaan vastustaneet sitä.
Miten tämä on mahdollista?
Vaikka pandemian päättymisestä on kulunut vasta kaksi vuotta, monet kirjoittajat
ovat jo yrittäneet löytää vastausta tähän kysymykseen. Tällöin huomio kiinnittyy
usein sellaisten prosessien syviin, luonteeltaan henkisiin juuriin, jotka alkoivat jo
vuosikymmeniä ennen pandemiaa ja huipentuivat vuonna 2020 siihen, että
yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttiin yhteiskuntasulut, teknisesti tuetut ihmisten
yhteyksien seurantajärjestelmät, kansalaisoikeuksien lakkauttaminen ja monissa
tapauksissa potilaan oikeuksien lakkauttaminen (jolloin kollektiivinen
”kansanterveys” asetettiin yksilöllisten terveyspäätösten tekemisen ja niiden
perusteella tapahtuvan syrjimättömyyden edelle).
Tulkitessaan pandemiatapahtumia Gentin yliopistossa työskentelevä psykologi
Mattias Desmet tukeutuu pitkiin tutkimusperinteisiin, jotka koskevat väkijoukkojen psykologiaa ja joukkohysterian mekanismeja. Hän ymmärtää pandemian aikana toteutetut vapauden rajoitukset nykyaikaisille yhteiskunnille ominaisten psykologisten prosessien huipentumana, jossa atomisoituneita yksilöitä, joilta on usein riistetty syvemmät sosiaaliset siteet ja todellista tyydytystä tuottava työ, voidaan helposti manipuloida ja saattaa hypnoosin kaltaiseen tilaan. Joukkohypnoosin syntymisen mahdollistava tekijä on olemassaolon loputtoman ahdistuksen ja merkityksettömyyden tunne, joka on ominaista yksilöille, jotka joutuvat jokapäiväisessä elämässään kohtaamaan perinteisten merkitysten tuhoutumisen ja olemassa olevien käsitteiden purkamisen. Heihin kohdistuu prosesseja, jotka vaikuttavat perustavanlaatuisimpiin käsitteisiin, kuten perheeseen, avioliittoon, mieheen, naiseen ja pandemian yhteydessä myös terveyteen ja sairauteen.
Sitä vastoin Giorgio Agambenin ja Gunnar Kaiserin kaltaiset filosofit tulkitsevat
koronaviruksen saaneen ihmisten mielissä niin hallitsevan aseman, että siitä on tullut ikään kuin uusi epäjumala. Uudenlaisista, ankariin rajoituksiin perustuvasta yhteiskunnallisesta organisaatiosta on tullut uusi epäjumalanpalveluksen muoto.
Kaiser on erinomaisessa kirjassaan Der Kult jäljittänyt yksityiskohtaisesti Covid-
epäjumalan kultin muodostumisen kronologiaa ja elementtejä. Italialainen filosofi
Giorgio Agamben puolestaan osoitti pandemian poliittisen ulottuvuuden ja tulkitsi
sen pelkopropagandan avulla ylläpidetyksi biopoliittiseksi hätätilaksi. Agambenin
mukaan pandemian aikana kehkeytyi uudenlainen poliittisen manipuloinnin välineenä käytetty uskonto — ”usko tieteeseen”. Valtiolliset ja kansainväliset instituutiot käyttivät sitä kansalaisten valvonnan apuvälineenä.
Puolimatka kiinnittää myös huomiota tähän pandemian aikana kehittyneen
totalitarismin hengelliseen ja uskonnolliseen ulottuvuuteen, mutta vie analyysinsä eri suuntaan. Kaiser ja Agamben katsovat, että koronapandemian ajan ”uusi normaali” merkitsee radikaalia muutosta kansalaisen käsityksessä ja hänen suhteessaan valtiokoneistoon ja että se rikkoo demokraattisen perinteen teknokraattisen totalitaarisen valtion hyväksi, joka valvoo alamaisiaan kansanterveyspolitiikan avulla.
Puolimatka puolestaan diagnosoi Agambenin ja Kaiserin kuvaaman prosessin syyn. Hänen mukaansa perusongelma on se, että käsitys itse ihmisluonnosta, ihmisyyden ytimestä, on muuttunut: uusi normaali ei ainoastaan luo uudenlaista kansalaista, vaan se on askel kohti uudenlaista ymmärrystä itse ihmisyyden käsitteestä. Tälle uudelle ihmiselle, teknokraattisen hallinnan kohteelle ja propagandamanipulaation uhrille, Puolimatka omistaa koko kirjansa.
Siinä missä Desmet analysoi ”pandemian hetkeä” ihmisen ja yhteiskunnan suhteen dramaattisena muutoksena ja Kaiser ja Agamben keskittyvät ihmiskansalaisen ja valtion suhteen muutoksiin, Tapio Puolimatka osoittaa tason, joka tulisi ottaa huomioon analysoitaessa yhteiskunnallista muutosta pandemian aikana. Kyse on ihmisen ja Jumalan suhteen syvällisestä muutoksesta.
Puolimatka ymmärtää pandemiatapahtumat, erityisesti niin sanotuissa länsimaissa, tuloksena kokonaisia yhteiskuntia koskevasta syvästä hengellisestä kriisistä, joka johtuu siitä, että Jumalan käsite on kokonaan poistettu julkisesta elämästä. Hänen lähtökohtanaan on kristillinen näkemys ihmisestä persoonallisen Jumalan kuvaksi luotuna persoonana, joka on sekä hengellinen että yhteisöllinen olento. Puolimatkan mukaan ajatus luovuttamattomasta ihmisarvosta voidaan johdonmukaisesti johtaa vain siitä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Luovuttamatonta ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei voida perustella pelkillä filosofisilla, maailmankatsomuksellisilla argumenteilla, vaikka näin niitä nykyään sekularisoituneessa länsimaissa käsitelläänkin.
Ihmisarvon käsitteellä, joka on olennainen osa useimpien maiden oikeudellista ja
poliittista järjestelmää, on pohjimmiltaan kristilliset juuret. Vaikka niin sanotut
”ihmisoikeudet” ovat nykyään keskeisellä sijalla maallistuneiden länsimaiden
oikeusjärjestelmissä ja julkisissa tiloissa, niiden kristilliset juuret kielletään
aktiivisesti. Näin ”ihmisoikeuksista” tulee tyhjä iskulause, jota voidaan poliittisesti
käyttää sellaisen uuden ideologian luomiseksi, jonka keskiössä ovat aitojen
inhimillisten tarpeiden sijasta valtion tarpeet organismina, joka hallinnoi joukkoa
hajanaisia yksilöitä. ”Ihmisoikeuksista” tulee itsessään uusi valtiollinen uskonto,
niiden määrittelystä tulee valtiokoneiston alaa, ja ne voidaan määritellä enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti.
Tämä on yksi syy siihen, että ihmisoikeusmääritelmiä on helppo manipuloida
pandemian aikana. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun niin sanottu ”oikeus terveyteen” alkoi toimia ylhäältä alaspäin valvotussa julkisessa keskustelussa yksilön velvollisuutena taata, ettei virus tartu hänen lähipiiriinsä, valtion ylhäältä alaspäin määrittelemällä tavalla (rokotteen ottaminen tartuntaa vastaan, maskin käyttö jne.).
Uusi ihminen
Mikä sitten on tämä uusi ihminen, jonka velvollisuudet ja vapaudet määrittelee
ensisijaisesti valtio?
Puolimatka korostaa, että ihmisyyteen kuuluu moraalisten valintojen tekeminen, mikä edellyttää sitä, että yksilö ottaa kantaakseen henkilökohtaisen vapauden taakan ja siihen liittyvän eettisten päätösten taakan. Tätä taakkaa korostetaan erityisesti kristillisessä perinteessä, jonka mukaan vapaalla tahdolla varustettu ihminen joutuu jonain päivänä vastaamaan valinnoistaan Jumalan edessä. Samaan perinteeseen sisältyy kuitenkin myös lupaus varustaa ihminen ominaisuuksilla, joiden avulla hän voi tehdä valintoja, jotka sopivat yhteen sen kanssa, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi.
Edellä kuvattu inhimillinen kutsumus voi kuitenkin latistua ja muuttua absurdiksi,
kun eri syistä johtuen ihmisen yksilöllisyys katoaa, hän luopuu vapaudestaan ja
sulautuu massaan. Tämä vaara on erityisen ilmeinen sekularisoituneissa nyky-
yhteiskunnissa, jotka eivät enää suhteudu ihmisluontoon ja sen moraalisiin haasteisiin sellaisina kuin ne on perinteisesti ymmärretty. Nykyään kaikkialla vallitseva pinnallinen käsitys ihmisestä pelkkänä fysiologis-sosiaalisena olentona, jolla ei ole mitään henkistä ulottuvuutta, tekee tällaisten yhteiskuntien jäsenistä alttiita poliittiselle ja propagandistiselle manipuloinnille. He menettävät tietoisuutensa oman ihmisyytensä syvyydestä ja sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista ja velvollisuuksista.
Tilannetta havainnollistaa konkreettisesti Puolimatkan analyysi erilaisista
ihmiskuvista ja niiden tunnusmerkeistä. Hän ehdottaa useita ihmiskäsityksen
kategorioita, jotka luonnehtivat merkittävästi aikaamme.
Aristoteelinen ihminen on järkiperäinen olento, joka nojautuu kannanotoissaan
järkiperusteisiin. Pavlovilainen ihminen on olento, jonka reaktioita voidaan
manipuloida vaikuttamalla hänen fysiologisiin ja emotionaalisiin reflekseihinsä ja
kontrolloimalla hänen tarpeitaan. Freudilainen ihminen on altis tunnereaktioille, joita hän ei pysty ymmärtämään eikä hallitsemaan. Puolustautuakseen niitä vastaan hän kehittää monimutkaisia psykologisia puolustusmekanismeja, jotka etäännyttävät hänet ympäröivän todellisuuden todellisesta kuvasta.
Yhdysvaltalaisen psykologin ja psykoterapeutin Carl Rogersin mukaan ihminen
kokee olonsa jatkuvasti uhatuksi ja reagoi kielteisesti kaikkeen, mikä saattaa uhata hänen myönteistä minäkuvaansa tai maailmankuvaansa. Marxilainen ihminen taas on sosiaalinen olento, jolla ei ole omaa sisäisyyttä tai yhteisöstä riippumatonta itsenäistä tapaa päästä selville totuudesta.
Nykypäivän moderni ihminen edustaa ensisijaisesti pavlovilais-freudilais-
rogersilaista tyyppiä. Hän reagoi pääasiassa ulkoisiin ärsykkeisiin, analysoi
tapahtumia itsenäisesti vain harvoin eikä pyri aktiivisesti vaikuttamaan niihin. Häntä hallitsevat ulkoiset olosuhteet, joita hän ei itse luo eikä yritä aktiivisesti muuttaa. Hän omaksuu älyllisen ja poliittisen eliitin kontrolloimasta julkisesta tilasta uusia mielipiteitä ja jopa kokonaisia maailmankatsomusjärjestelmiä, ilman että hän itsenäisesti alistaisi ne kriittiseen arviointiin. Sanalla sanoen, hän on ”massaihminen”, joka on vakuuttunut kyvystään arvioida kriittisesti ulkopuolelta tulevaa tietoa, mutta joka ei ymmärrä, että hän on usein itseään suurempien voimien uhri: ne hämärtävät hänen näkemyksensä tilanteesta ja manipuloivat hänen minäkuvaansa niin, ettei hän ymmärrä todellista moraalista potentiaaliaan eikä traagista asemaansa ulkoisen manipuloinnin uhrina.
Puolimatkan mukaan ihminen ei ymmärrä olevansa itseänsä suurempien voimien ja prosessien uhri, koska nykyaikana kielletään tällaisten voimien ja koko transsendentin ja hengellisen ulottuvuuden olemassaolo. Jumala, joka on
transsendenttisin mahdollinen ulottuvuus, on jo kauan sitten karkotettu länsimaiden julkisista, poliittisista ja koulutuksellisista tiloista. Tämä johtuu siitä, että nykyajan ”tieteellinen ajattelu” — julkisessa keskustelussa vallitseva oikeaoppisuus — sallii vain ”luonnollisten” voimien ja syiden olemassaolon, joita voidaan analysoida eksaktin tieteen tai korkeintaan yhteiskuntatieteiden menetelmin. Tämä pelkistävä logiikka on vastuussa prosessista, jossa hengelliset näkökohdat poistetaan sosiaalisesta tilasta. Se mahdollistaa myös uuden ”tieteisuskon” syntymisen, joka oli niin ilmeinen pandemian aikana, määrittelemättömän ”tieteen” kultin, joka ottaa kristinuskon paikan ainoana uskonnollisena kompassina, jonka eliitti haluaa opastavan nykyaikaisia, ”edistyksellisiä” ihmisiä.
Uusi kultti
Mihin perustuu nykyaikainen tieteisuskon kultti, joka johtaa lopulta siihen, että valtio ottaa yhä enemmän ja enemmän määräysvaltaa yksilöiden elämässä? Se on ihmisten ihmisille luoma kultti, jossa ei ole mitään transsendenttisia näkökohtia ja joka on helposti manipuloitavissa, koska tiede tarjoaa yhteiskunnalle vain keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta ei kykene määrittelemään itse tavoitteita.
Puolimatkan mukaan nykyaikainen tieteisusko perustuu myyttiin, jonka mukaan on olemassa instituutio nimeltä tiede, joka puhuu yhdellä ainoalla äänellä. Aina kun joku puhuu “tieteestä” yksikössä, tämä myytti otetaan käyttöön. Selkein esimerkki tästä ”tiede”-sanan käytöstä on pandemian aika, jolloin kaikkialla esiintyvää ”Luota tieteeseen” -lausetta käytettiin lyömäaseena niitä vastaan, jotka kyseenalaistivat virallisen narratiivin.
Tällä tavoin määritelty tieteen kultti turmelee ”asiantuntijat”, jotka alkavat anastaa itselleen oikeuden päättää yhteiskuntajärjestyksen rajuista muutoksista oletetun ”tieteellisen tietämyksensä” perusteella. Tietämykseensä vedoten he alkavat esiintyä asiantuntijoina myös sellaisilla aloilla, joista ei ole lainkaan tieteellistä tietoa. ”Tiede” ei esimerkiksi kykene arvioimaan, onko asianmukaista antaa vanhusten kuolla yksin, ilman yhteyttä omaisiinsa, jotta vältettäisiin hypoteettinen virustartunnan riski. Vallanpitäjät voivat kuitenkin kumota kansalaisoikeutemme vetoamalla ennalta valitsemiensa asiantuntijoiden suosituksiin ja julistamalla toimivansa ”tieteen mukaisesti”. He voivat esimerkiksi kieltää vierailut isoäitien luona väittäen sen olevan heidän omaksi parhaakseen.
Pandemian yhteiskunnallinen suunnittelu nojautui vahvasti tieteisuskon kulttiin. Sen avulla valtaapitävät siirsivät vastuun ”asiantuntijoille” ja näin välttivät ottamasta vastuuta päätöksistä, joilla oli yhteiskunnallisesti tuhoisia seurauksia. Tämän kultin ansiosta kriittisiä näkökohtia ei voitu ottaa keskustelun aiheeksi, sillä keskustelun mahdollisuuden poistamiseksi riitti, että kritiikki luokiteltiin ”epätieteelliseksi” ja vasta-argumentit leimattiin ”salaliittoteorioiksi”. Pandemian jälkeisellä aikakaudella samanlainen tilanne pätee myös muista yhteiskunnallisista kysymyksistä käytäviin keskusteluihin, mutta niitä käydään muuttuneilla nimityksillä.
Esimerkiksi transsukupuolisuudesta käytävissä keskusteluissa ja monissa länsimaissa (Saksa, Suomi) käyttöön otetussa uudessa lainsäädännössä, joka mahdollistaa laillisen sukupuolenvaihdoksen kenelle tahansa pelkän kirjallisen ilmoituksen perusteella, muutoksen vastustajat luokitellaan esimerkiksi ”ennakkoluuloiksi”, ”taantumuksellisiksi” ja ”uskonnollisiksi fanaatikoiksi”, mikä estää vakavasti otettavan keskustelun perusteluista.
Tieteellinen lähestymistapa ja tieteisuskon kultti ovat yksi osa uutta käsitystä
ihmisestä, joka muuttuu ”jumalallisella kipinällä” ja moraalitajulla varustetusta
olennosta pelkäksi objektiksi, jota voidaan hallita luonnontieteille tyypillisillä
välineillä ja tekniikoilla. Puolimatka on sitä mieltä, että tieteisuskon kultti johtaa
yhteiskuntia totalitaariseen suuntaan, koska se poistaa näkyvistä henkisen maailman ja arvomaailman, ja alentaa ihmisen hyödynnettävän raaka-aineen tasolle. Käsitys ihmisestä raaka-aineena ilmeni täydellisimmin bolshevikkien totalitarismissa.
Trotskin käyttämät termit, kuten ”rabsila” (työvoima) tai ”talonpoikainen raaka- aine” (muzhitskoje syrjo), joilla kuvattiin kokonaisia yhteiskuntaluokkia, ilmaisi tämän totalitarismin hengen kielellisesti, kun taas vankileirien saariston järjestelmä toteutti tämän näkemyksen aineellisessa maailmassa. Nykyään länsimainen teknokratia on palaamassa tällaiseen ihmisen kohteluun. Kuten pandemia on osoittanut, ihmiseltä voidaan suhteellisen helposti riistää hänen kansalaisasemansa ja poistaa hänen ”oikeutensa”. Georgio Agambenin käsitettä käyttäen jäljelle jää vain niin sanottu paljas elämä. Ihminen, jolla on jäljellä vain paljas elämä, on yksilö, joka on irrottautunut muista ihmisistä ja Jumalasta ja on ympärillään tapahtuvien yhteiskunnallisten prosessien passiivinen uhri.
Yhteiskunnan kehitys kohti totalitarismia perustuu siihen, että teknologinen tieto ja luonnontieteiden menetelmät nostetaan jalustalle, samalla kun luonnonjärjestyksestä kumpuavan moraalisen tiedon merkitys mitätöidään. Teknokraattisessa järjestyksessä syrjäytetään totuuden, hyvyyden, kauneuden ja oikeudenmukaisuuden kaltaiset arvot ja uskonnollisessa mielessä myös sielun pelastus (ja ylipäätään sen olemassaolo!).
Teknokraattinen yhteiskunta ei ole kiinnostunut näiden arvojen vaalimisesta, minkä seurauksena se ei ole viime kädessä myöskään kiinnostunut käyttämään järkeä totuuden löytämiseksi. Lisäksi järjen käyttäminen ja sellaisten kysymysten esittäminen, jotka ovat teknokraattiselle järjestelmälle epämiellyttäviä, on jopa kiellettyä.
Tässä mielessä teknokraattinen järjestys on identtinen totalitaarisen järjestyksen
kanssa, vaikkei se nykyään (toistaiseksi) mene avoimen vainon ja fyysisen terrorin
tasolle. Kaikki, jotka eivät noudata tieteisuskon kulttia, joutuvat tällaisessa
järjestelmässä pakotettuun ”moraaliseen karanteeniin”; heidät voidaan helposti
”poistaa” julkisesta tilasta ja heidän kysymyksensä, epäilyksensä ja huolenaiheensa tuomita ”epätieteellisiksi”.
Puolimatkan mukaan länsimaissa pitkälle edennyt maallistumisprosessi on syynä
siihen, että tieteisusko on nostettu yhteiskunnan hallinnan ja toiminnan
perusperiaatteeksi. Ihmisen epäinhimillistäminen maallistuneissa yhteiskunnissa
perustuu oletukseen, että maailmankaikkeuden järjestys on pohjimmiltaan
persoonaton. Jos koko olemassaolon perustaksi asetettu yleinen periaate ei ole
persoonallinen, ei ole myöskään filosofista perustaa tunnustaa ihmisyksilöiden
erityisiä erityispiirteitä tai heidän ihmisarvoaan. Tämä ”persoonattomuus” ei ole
ominaista ainoastaan nykyaikaiselle ateismille, vaan myös monille itämaisille
uskonnollisille ja filosofisille virtauksille sekä panteismille, joka on yhä suositumpi
myös yliopisto- ja tiedepiireissä.
Puolimatkan mielestä teknokraattinen usko tieteellisyyteen ja edistykseen on fasismin ja marxilaisuuden ohella kolmas ideologinen virtaus, joka on vaikuttanut merkittävästi sekularisaation syvenevään prosessiin ja siihen, että käsitys henkilökohtaisesta Jumalasta yhteiskuntaa ohjaavana persoonana on hylätty periaatteellisella tasolla.
Vaikka teknokraattis-progressiivinen lähestymistapa kehittyi länsimaissa
marxilaisuuden vastakohtana, se ei juuri eroa marxilaisuudesta suhtautumisessa
inhimilliseen hengellisyyteen ja ihmiselämän moraaliseen ulottuvuuteen.
Edistysuskon pohjalta kielletään ja ivataan esimerkiksi kristillistä käsitystä synnistä, ja ihmisen oikkuja pidetään pohjimmiltaan hyvinä; hyvä ihminen — hyvä kansalainen — tarvitsee vain ”tieteen” hänelle tarjoamaa asiantuntemusta saavuttaakseen onnen ja yltäkylläisyyden.
Toinen maallistuneen yhteiskunnan hallinnan elementti ”tieteen” ohella on
identiteettipolitiikka, joka on nykyään suosittua kaikkialla länsimaissa.
Marxilaisuuden vääristyneenä versiona se lupaa ”maanpäällisen paratiisin”
saapuvan, kun kaikki tähän asti ”sorretut” sosiaaliset ryhmät on vapautettu. Tämä voidaan saavuttaa koko yhteiskunnan pakollisella uudelleenkoulutuksella, jonka perimmäisenä tavoitteena on muuttaa yhteiskunta niin, että kaikki valta annetaan ”sorrettujen” käsiin. Asianomaiset ”tieteelliset” asiantuntijat määrittelevät tietenkin, kuka kuuluu tähän uuteen etuoikeutettuun ryhmään.
Uudelleenrakennetusta yhteiskunnasta, jossa vanhat instituutiot ja arvot on mitätöity, tulee ihmiselle vihamielinen ympäristö. Kaikkien entisten hierarkioiden kieltäminen ja niiden määritteleminen pohjimmiltaan pahoiksi johtaa kasvavaan kaaokseen ja laittomuuteen. Tämä kieltämisen prosessi ulottuu nykyään ihmisyyden ytimeen, jakoon kahteen sukupuoleen. Tämä puolestaan lisää pelkoa, eristäytymistä ja atomisoitumista yksilöissä, jotka kamppailevat löytääkseen paikkansa epävakaassa maailmassa. Identiteetti-ideologian käynnistämä kaiken purkamisprosessi johtaa lopulta siihen, että ihmiset ahdistuvat tulevaisuudesta ja joutuvat pelon valtaan. Ja kuten muistamme pandemiasta, tätä voidaan hyvin luovasti manipuloida.
Mitä tehdä?
Tapio Puolimatkan kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti yhteiskunnan
maallistumisen ja atomisoitumisen prosesseista, tieteisuskon kultin anatomiasta ja kehityksestä, perinteen hylkäämisen logiikasta ja ihmisarvon kieltämisestä, joka on kaikkien näiden prosessien perimmäinen tuote. Hän mainitsee monia esimerkkejä, jotka eivät liity ainoastaan pandemioiden aikaan. Nykyajan
epäinhimillistymisprosessit ihmiselämässä ja yhteiskunnissa esitellään myös tarkastelemalla perheen ja perhesiteiden heikentämistä, valtion kasvavaa roolia sekä biologian merkityksen vähättelyä (mikä ilmenee esimerkiksi sukupuolen olemassaolon kieltämisenä jne.).
Kuva, joka tästä teoksesta syntyy, ei kuitenkaan ole täysin toivoton. Päinvastoin,
huolimatta teknokraattisen eliitin käytössä olevasta suhteettomasta vallasta ja
resursseista, Puolimatka uskoo, että hänen tunnistamiaan tuhoisia prosesseja on mahdollista vastustaa.
Niitä voi tehokkaimmin vastustaa henkilökohtaisin perustein, tekemällä työtä itsensä eteen. Koska uusi epäinhimillistetty järjestelmä on vielä vain ”pehmeää” totalitarismia eikä se vielä kata ihmisen elämän kaikkia osa-alueita, siihen
osallistumisesta kieltäytyminen ei vielä aiheuta kovin suuria kustannuksia. Vaikka on tuskallinen kokemus joutua edistyksellisen enemmistön hyljeksimäksi, pilkkaamaksi ja leimaamaksi, jokaisen yksilön tietoinen päätös siitä, että hän on valmis maksamaan tämän hinnan säilyttääkseen oman ihmisarvonsa, on potentiaali, jonka ei saa antaa sammua.
Pandemia on tarjonnut meille monia esimerkkejä tästä. Esimerkiksi Suomessa, jossa oli käytössä ”rokotuspassi” ja rokottamattomien syrjintä, kieltäytyminen
osallistumasta pandemian aikaiseen rokotepassitarkastukseen omasta ”rokotustilanteesta” riippumatta oli epäinhimillistävän valtiollisen järjestyksen
uhmaamista. Eräs esimerkki tällaisesta uhmakkuudesta tuli mediassa jopa julkisuuteen, kun rokotukset ottanut lääkäri kieltäytyi näyttämästä ”rokotepassiaan” osoittaakseen solidaarisuutta klinikan henkilökunnan rokottamattomia kohtaan ja menetti näin oman mahdollisuutensa tehdä työtään.
Oman kansalaisrohkeuden harjoittaminen ja perusteettoman tieteisuskon kultin
kyseenalaistaminen, henkilökohtaisten ihmissuhdekontaktien vaaliminen, kriittisen ajattelun kehittäminen, mukautumisen houkutuksen torjuminen paineesta ja pelosta huolimatta — nämä ovat nykyään melkeinpä henkisiä harjoituksia, jotka jokaisen pitäisi tehdä, jotta hänestä ei tulisi yksi hammasratas lisää totalitaarisessa koneistossa, joka etenee kiihtyvää vauhtia eteenpäin. Ne ovat harjoituksia, jotka kannattaa tehdä myös valmistautuakseen yhä kovempaan ja ankarampaan totalitarismiin, joka on todennäköisesti tulossa.
Artikkelissa mainitut kirjat:
Tapio Puolimatka, Ihmisyys uhattuna. Miten meistä tehdään uuden
maailmanjärjestyksen kannattajia, TV7 Kustannus, 2024.
Gunnar Kaiser, Der Kult. Über die Viralität des Bösen, Rubikon, 2022.
Giorgio Agamben, Where are we now? The epidemic as politics, Rowman &
Littlefield, 2021.
Kirjoittaja: Valtiotieteen tohtori Justyna Pierzyńska on väitellyt Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta ”Exotic brotherhoods: Geopolitical knowledge(s) and the Caucasus in Polish and Serbian media”. Hän on erikoistunut geopolitiikkaan ja tiedon sosiologiaan ja on kiinnostunut siitä, miten voimme pysyä henkisesti ja fyysisesti terveinä teknologisoituvassa ja digitalisoituvassa maailmassa.
