Kliinisen psykologian erikoislääkäri Gary Sidley analysoi käyttäytymistieteellisiä menetelmiä, joita Britannian hallitus korona-aikana käytti muokatessaan kansalaisten ajatuksia, tunteita ja toimintaa ja ehdollistaessaan väestöä pelon avulla hyväksymään sulkutoimet. Britannian hallitus kokosi laajan toisiinsa kytkeytyvän viestintäkoneiston tuottaakseen väestössä pelkoa ja kontrolloidakseen kansalaisten käyttäytymistä. Hallitus käytti alitajuiseen vaikuttamiseen perustuvaa viestinnän muotoa, jonka taustalla on niin sanottu tuuppausteoria (nudge theory). Ihmisiä ohjaillaan ”tuuppailemalla” heitä alitajuntaan vaikuttavilla tunneviesteillä: ”Tuuppaus (nudge) on sitä, että hallituksen fiksut ihmiset varmistavat, että ei-niin-fiksut ihmiset tekevät, mitä hallitus haluaa.” (Laura Dodsworth). Artikkeli on alun perin julkaistu Brownstone Instituten sivuilla: https://brownstone.org/articles/uk-technocrats-sharpen-the-knives-of-manipulation/
Gary Sidley, 23. kesäkuuta 2024
Äskettäin julkaisemani tutkimus Britannian hallituksen käyttämistä käyttäytymistieteellisistä strategioista – piilotajuisista ”tuuppauksista” (“nudges”) – johtaa hätkähdyttävään johtopäätökseen: jokapäiväisen elämän jokaisella osa-alueella ajatuksiamme ja tekojamme manipuloidaan psykologisesti, jotta ne saataisiin mukautettua valtion teknokraattien näkemykseen siitä, mikä on meille hyväksi. Näyttää siltä, että avointa ja läpinäkyvää keskustelua ei enää pidetä tarpeellisena.
Miten kansani, joka on muka vapauden ja demokratian majakka, on vajonnut tällaiseen tilanteeseen? Vaikka osallistujia tällä matkalla kohti käyttäytymistieteiden ruokkimaa autoritaarisuutta on ollut useita, historiallinen katsaus keskeisiin toimijoihin osoittaa, että amerikkalaiset tutkijat ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla tähän kehityskulkuun.
Britannian käyttäytymistieteiden yleisyys
Viittaamassani tutkimuksessa pyrittiin paljastamaan toimijat, jotka olivat vastuussa siitä, että Britannian kansaa peloteltiin ja häpäistiin strategisesti koronaepidemian aikana. Keskityin kiisteltyyn “Katso heitä silmiin” -viestikampanjaan, johon sisältyi joukko lähikuvia kuoleman partaalla olevista potilaista ja ääni, joka sanoi: “Katso heitä silmiin ja kerro heille, että teet kaikkesi estääkseen koronaviruksen leviämisen.” Kriittinen analyysini paljasti useita huolestuttavia havaintoja Britannian hallituksen usein peitellyistä käyttäytymistieteellisistä strategioista “kriisiaikoina”. Näihin paljastuksiin kuuluivat muun muassa seuraavat:
- Valtion tukemat piilotajuiset tuuppaukset (nudge) vaikuttavat kaikkialla Britanniassa, ja ne tunkeutuvat jokapäiväisen elämän lähes jokaiselle osa-alueelle. Valtion rahoittamat teknokraatit manipuloivat meitä psykologisesti reagoidessamme terveyshaasteisiin, käyttäessämme julkisia liikennevälineitä, katsoessamme televisiodraamaa tai asioidessamme verotoimiston kanssa.
- Britannian käyttäytymistieteiden nopea leviäminen ei ole tapahtunut sattumalta, vaan se on ollut strateginen tavoite. Esimerkiksi Public Health Englandin (Britannian terveysturvaviraston edeltäjä) vuonna 2018 julkaisemassa asiakirjassa ilmoitettiin, että “käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteet ovat kansanterveyden tulevaisuus”. Yksi heidän ensisijaisista tavoitteistaan oli tehdä näiden tieteenalojen taidoista “valtavirtaa kaikissa organisaatioissamme”.
- Korona-aikana Britannian hallituksen viestintä – käyttäytymistieteellisten neuvonantajiensa ohjaamana – turvautui rutiininomaisesti pelkoinflaatioon, häpäisyyn ja syntipukkien etsimiseen (“tunteeseen”, “egoon” ja “normatiiviseen paineeseen” pohjautuviin tuuppauksiin) saadakseen ihmiset noudattamaan rajoituksia ja ottamaan rokotuksia.
- Britannian hallitus on asettanut uskomattoman matalalle riman oman kansansa pelottelun laillistamiselle. Yksi virallinen perustelu pelon lisäämiselle jo valmiiksi pelokkaaseen väestöön oli esimerkiksi se, että tammikuussa 2021 väestö ei ollut yhtä peloissaan kuin koronaepidemian alkaessa maaliskuussa 2020: “Pelokkaita, mutta paljon vähemmän paniikkia tällä kertaa.”
Nykytilanteessa Britannian hallitus voi hyödyntää useita käyttäytymistieteen asiantuntijaryhmiä terävöittääkseen virallista viestintää kansalaisilleen. Väliaikaisiin pandemia-alan neuvoa-antaviin ryhmiin sijoitettujen tuuppaus-asiantuntijoiden lisäksi poliittisia päättäjiämme on vuodesta 2010 lähtien opastanut “maailman ensimmäinen hallituksen instituutio, joka on omistautunut käyttäytymistieteiden soveltamiseen politiikassa”: Behavioural Insight Team (BIT) – epävirallisesti “tuuppausyksikkö” (Nudge Unit).
BIT perustettiin silloisen pääministerin David Cameronin kabinettitoimistossa ja sitä johti tunnettu käyttäytymistieteiden tutkija, professori David Halpern. BIT toimi mallina muille kansakunnille, ja se laajeni nopeasti “yhteiskunnalliseksi yritykseksi”, joka toimii monissa maissa eri puolilla maailmaa (myös Yhdysvalloissa). Lisäksi käyttäytymistieteellistä vaikuttamista Britannian hallitukselle tarjoaa rutiininomaisesti ministeriöiden sisäinen henkilöstö – esimerkiksi 24 tuuppailijaa Britannian terveysturvavirastossa, 54 verovirastossa ja 6 liikenneministeriössä – sekä hallituksen viestintäpalvelu, johon kuuluu “yli 7 000 ammattimaista viestijää” ja joka käsittää oman “käyttäytymistieteellisen tiiminsä”, joka sijaitsee kabinettivirastossa.
Yhdysvaltalaisten tutkijoiden varhainen panos
Miten Britanniasta kehittyi kansakunta, joka on kyllästetty valtion rahoittamilla käyttäytymistieteilijöillä, joiden perustehtävänä on helpottaa hallituksen ylhäältä alaspäin suuntautuvaa kansalaisten kontrollointia? Behavioristinen psykologia ja ”käyttäytymistaloustiede” ovat kaksi kehityssuuntaa, jotka ovat johtaneet siihen, että Britannian hallinto turvautuu niin voimakkaasti käyttäytymistieteilijöiden neuvoihin. Yhdysvaltalaiset tutkijat ovat olleet johtavassa asemassa kummassakin.
Nykyaikaisen käyttäytymistieteen voidaan joiltakin osin katsoa olevan johdannainen behavioristisesta psykologiasta, joka tuli tunnetuksi yli sata vuotta sitten amerikkalaisen psykologin John B. Watsonin työn myötä. Watson hylkäsi aiemmin vallalla olleen introspektionistisen lähestymistavan (jonka pääpaino oli subjektiivisuudessa ja sisäisessä tietoisuudessa) ja piti psykologian päätavoitteena “käyttäytymisen ennustamista ja hallintaa”. Behaviorismin paradigma keskittyi yksinomaan havaittaviin tekijöihin: ympäristön ärsykkeisiin, jotka tekevät tietyn käyttäytymisen todennäköisemmäksi tai epätodennäköisemmäksi, itse käyttäytymiseen ja käyttäytymisen seurauksiin (joita kutsutaan “vahvistukseksi” tai “rangaistukseksi”).
Behaviorismin teoreettinen perusta koostuu klassisesta ehdollistumisesta (oppiminen assosiaatioiden kautta) ja operatiivisesta ehdollistumisesta (oppiminen seurausten kautta), ja kaiken käyttäytymisen oletetaan johtuvan näiden kahden mekanismin yhdistelmästä. Myöhemmin toinen amerikkalainen psykologi, B.F. Skinner, jalosti lähestymistapaa; hänen “radikaali behaviorisminsa” johti siihen, että ympäristöärsykkeiden strateginen säätely ja vahvistaminen olivat 1960- ja 1970-luvuilla (joskin nykyään vähemmän) merkittävä lähestymistapa fobioiden ja muiden kliinisten ongelmien psykologisessa hoidossa. Watsonin ja Skinnerin uraauurtavan työn elementtejä voidaan havaita nykyisessä käyttäytymistieteessä, jossa turvaudutaan erilaisiin strategioihin (tuuppauksiin), joilla pyritään muokkaamaan ihmisten käyttäytymistä muuttamalla strategisesti ympäristön ärsykkeitä ja tekojemme seurauksia.
Toinen, kenties vaikutusvaltaisempi historiallinen vaikutus nykyiseen käyttäytymistieteeseen tuli taloustieteen akateemiselta tieteenalalta. Kuten Jones et al. (2013) esittävät yksityiskohtaisesti, 1940-luvulla “tavanomaisessa taloudellisessa mallissa” perusolettamuksena oli, että ihmisten motivaatio ja päätöksenteko olivat järkiperäisiä ja että jokaisen voitiin luottaa tekevän rutiininomaisesti valintoja, jotka hyödyttivät heitä taloudellisesti.
Tämän rationaalisuuskäsityksen kyseenalaisti ensimmäisenä amerikkalainen taloustieteilijä Herbert Simon väittämällä, että ihmismielen kyky tehdä itselle hyödyllisiä taloudellisia päätöksiä oli hyvin rajallinen. Tarkemmin sanottuna Simon väitti, että ihmiset eivät tyypillisesti hyödynnä kaikkea saatavilla olevaa tietoa – ilmiötä hän kutsui “rajoitetuksi rationaalisuudeksi” – ja että he suosivat lyhyen aikavälin tyydytystä tulevaisuuden suunnittelun sijasta ja että he luottavat mielivaltaisesti vakiintuneisiin käyttäytymistottumuksiin, joista ei ole hyötyä. Tärkeää on, että Simon piti mahdollisena, että näitä järjenvastaisuuksia voitaisiin tehokkaasti torjua yhteiskunnallisissa organisaatioissa, mikä viime kädessä antaisi oikeutuksen valtioiden puuttumiselle kansalaistensa päätöksentekoprosesseihin. Näin oli kylvetty olettamus, että hallitus tietää, mikä on meille parasta.
Simon oikeutti myös ihmisen järjenvastaisuuden tutkimisen omaksi akateemisen tutkimuksen kohteekseen ja loi näin yhteisen pohjan taloustieteen ja psykologian tieteenalojen välille. Seuraavina vuosikymmeninä useat yhdysvaltalaiset yhteiskuntatieteilijät ottivat viestikapulan haltuunsa ja selvittivät entisestään ihmisen päätöksenteon perustana olevien ennakkoluulojen luonnetta.
Tversky, Kahneman, Cialdini, Thaler ja Sunstein…
1970-luvulla “uuden käyttäytymistaloustieteen” liikkeen kaksi merkittävää hahmoa olivat Amos Tversky ja Daniel Kahnman, amerikkalaisissa yliopistoissa työskennelleet israelilaissyntyiset psykologit. Heidän tärkein panoksensa tälle kehittyvälle alalle oli selvittää epämuodollisia ongelmanratkaisumenetelmiä (oikoteitä), joita ihmiset käyttävät tehdessään äkkinäisiä päätöksiä, mikä on yksi osa rajoitetun rationaalisuuden perustana olevaa virheellistä älyllistä prosessointia. Yksi tällainen epätäydellinen nyrkkisääntö on “edustavuusheuristiikka”, joka voi esimerkiksi johtaa tarkkailijan päätelmään, että introvertti ja siisti ihminen on todennäköisemmin kirjastonhoitaja kuin myyntimies, vaikka – kun otetaan huomioon näiden kahden ammatin suhteellinen yleisyys – tilastollisesti päinvastainen on paljon todennäköisempää.
Seuraavalla vuosikymmenellä Robert Cialdini (psykologian professori Arizonan yliopistossa) tarjosi lisää tietoa ihmismielen automaattisesta eli “nopeasta aivotoiminnasta”. Cialdini keskittyi ammattilaisten käyttämiin sääntöjen noudattamisen menetelmiin ja kuvaili, miten ihmisen sosiaalisen ympäristön keskeiset piirteet voivat ennakoitavasti laukaista reaktioita, jotka eivät ole riippuvaisia harkinnasta tai pohdinnasta.
Hänen ylistetyssä kirjassaan Influence: The Psychology of Persuasion, (joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1984), hän luettelee seitsemän periaatetta, joita myyntihenkilöstö käyttää rutiininomaisesti saadakseen asiakkaat ostamaan. Esimerkiksi “sosiaalinen todiste” käyttää hyväkseen ihmiselle luontaista taipumusta seurata joukkoa, tehdä sitä, mitä uskomme useimpien muidenkin tekevän; jos potentiaaliselle ostajalle kerrotaan, että tietty tuote on lentänyt hyllystä, se lisää myynnin todennäköisyyttä. (Samaa strategiaa käytettiin koronaepidemian aikana annettaessa kansanterveydellisiä ilmoituksia kuten “suurin osa ihmisistä noudattaa yhteiskuntasulkuja” ja “90 prosenttia aikuisväestöstä on jo rokotettu”).
Cialdininin uraauurtava työ kannusti käyttämään näitä usein peiteltyjä suostuttelutekniikoita yleisemmin sekä yksityisellä että julkisella sektorilla. Kaksi muuta amerikkalaista tutkijaa oli kuitenkin keskeisesti vastuussa käyttäytymistieteiden välineiden käyttöönotosta valtioiden, myös Britannian, politiikassa.
Vuonna 2008 Richard Thaler (taloustieteen professori) ja Cass Sunstein (oikeustieteen professori) – molemmat Chicagon yliopistosta – kirjoittivat kirjan, joka helpotti käyttäytymistieteellisten strategioiden valtavirtaistamista. Tverskyn, Kahnemanin ja Cialdinin teosten vaikutuksesta kirja “Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth and Happiness” operationalisoi valtiollisten toimijoiden käyttämät tuuppaukset “vapautta korostavan holhoavuuden” houkuttelevan lipun alla.
Heidän väitteensä oli, että käyttäytymistieteellisiä strategioita voitaisiin käyttää “valintarakenteiden” muokkaamiseen siten, että ihmiset toimisivat todennäköisemmin tavalla, joka lisää heidän hyvinvointiaan pitkällä aikavälillä, ilman että turvaudutaan pakkokeinoihin tai vaihtoehtojen poistamiseen. Yksi tämän lähestymistavan perustana oleva perustavanlaatuinen ja erittäin kyseenalainen oletus on, että valtion virkamiehet ja heidän asiantuntijaneuvonantajansa aina tietävät, mikä on kansalaisten edun mukaista.
Vaikka vapautta korostavan holhoavuuden (libertaristisen paternalismin) käsite on itseristiriita, joka retorisesti yhdistää kaksi vastakkaista tai toisensa kieltävää käsitettä, tuuppaus-käsitteen tulkitseminen tällä tavoin mahdollisti sen, että kaikki poliittiset suuntaukset saattoivat hyväksyä tämän lähestymistavan: “vapautta korostava” lippu sopi oikeistolle ja “holhoavuus” vasemmistolle. Lisäksi Thaler edisti ennakoivasti valtion rahoittamaa käyttäytymistieteellistä tutkimusta Britanniassa – esimerkiksi vuonna 2008 hän tapasi David Cameronin (konservatiivipuolueen silloisen johtajan) ja hänestä tuli käytännössä hänen palkaton neuvonantajansa; ei ole sattumaa, että samana vuonna tuleva pääministeri Cameron sisällytti Thalerin ja Sunsteinin kirjan poliittisen ryhmänsä pakolliseksi kesälukemiseksi.
Samaan aikaan Britannian tärkein vasemmistopuolue, Labour-puolue, oli laatinut omia suunnitelmiaan käyttäytymistieteiden hyödyntämiseksi, ja David Halpern (Britannian nykyisen Behavioural Insight Team -ryhmän päällikkö) oli yksi sen merkittävimmistä henkilöistä. Työväenpuolueen kabinettitoimiston strategiayksikön pääanalyytikon roolissa Halpern oli pääkirjoittaja vuonna 2004 laaditussa asiakirjassa Personal Responsibility and Changing Behaviour: The State of Knowledge and Its Implications for Public Policy. Julkaisussa hän tekee yksityiskohtaisen katsauksen Tverskyn, Kahnemanin, Thalerin ja Sunsteinin työhön ja tutkii, miten tieto ihmisen ongelmanratkaisumenetelmistä ja älyllisistä ennakkoluuloista voitaisiin sisällyttää hallituksen politiikan suunnitteluun. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan Halpern auttoi yhdistämään Yhdysvaltojen käyttäytymistieteen pioneerien työtä valtion rahoittaman tuuppaus-toiminnan kehittämiseen Britanniassa.
Matka kohti nykyistä skenaariota, jossa hallitus ottaa käyttäytymistieteet kaikkialla käyttöön, kiihtyi, kun MINDSPACE-asiakirja julkaistiin vuonna 2010. Halpernin kanssa yhteistyössä laadittu julkaisu tarjosi selkeät käytännön puitteet sille, miten näitä suostuttelumenetelmiä voitaisiin soveltaa julkiseen politiikkaan. Tästä lähtien käyttäytymistieteet katsottiin olennaiseksi osaksi Britannian hallituksen viestintää.
Jälkiseuraukset
Edellä mainittujen yhdysvaltalaisten tutkijoiden vaikutusvaltaisella työllä ja useilla Britannian poliittisilla johtajilla, jotka ovat ideologisesti kiintyneet teknokratiaan ja väestön ylhäältä alaspäin suuntautuvaan hallintaan, on ollut merkittäviä seurauksia brittiläiselle yhteiskunnalle. Käyttäytymistieteen välineet on nyt sisällytetty Britannian hallituksen viestintäinfrastruktuuriin – yhdessä muiden sellaisten suostuttelu- ja propagandamenetelmien kanssa, joita toteutetaan ilman ihmisten suostumusta – ja ne muodostavat yhdessä tehokkaat välineet tavallisten ihmisten uskomusten ja käyttäytymisen manipuloimiseksi. Aina kun poliittinen eliitti päättää julistaa “kriisin”, johtajamme (valitsemiensa “asiantuntijoiden” avustamina ja tukemina) muokkaavat kansalaisten käyttäytymistä salaa (usein kyseenalaisten) tavoitteidensa mukaisesti ja käyttävät rutiininomaisesti pelkoon, häpeään ja syntipukkien leimaamiseen perustuvia menetelmiä.
Toivon, että tämä lyhyt katsaus prosessista, jonka välityksellä Britannia on päätynyt nykyiseen tilaansa, jossa valtio harjoittaa kaikkialla massojen manipulointia, auttaa tavallisia ihmisiä pohtimaan tämän hallituksen suostuttelumuodon asianmukaisuutta ja hyväksyttävyyttä. Onko se, että ihmiset voivat usein toimia järjenvastaisesti ja (ilmeisen) haitallisesti, riittävä peruste sille, että teknokraatit pyrkivät muokkaamaan jokapäiväisiä uskomuksiamme ja käyttäytymistapojamme vastaamaan omaa käsitystään “suuremmasta hyvästä”? Onko poliittisen eliittimme eettisesti perusteltua tuottaa kansalaisissa epämukavia tunteita saadakseen heidät noudattamaan määräyksiään? Näiden ja vastaavien kysymysten pohtiminen voi johtaa siihen, että ihmiset uskaltavat olla entistä näkyvämmin eri mieltä ja yhä useammat haluavat vaatia takaisin perusihmisoikeutensa harkintaan perustuvaan päätöksentekoon. Toivon todellakin niin.
Kirjoittaja
Gary Sidley
Tohtori Gary Sidley on eläkkeellä oleva kliinisen psykologian erikoislääkäri, joka työskenteli Britannian kansallisessa terveydenhuollossa yli 30 vuotta. Hän on HART Groupin jäsen ja Smile Free -kampanjan perustajajäsen, joka vastustaa maskipakkoja.
