Julkaisen professori Douglas Farrow'n luvalla hänen kirjoituksensa Anarchy from Above - by Douglas Farrow (substack.com). Professori Farrow'n blogin voi ilmaiseksi tilata omaan sähköpostiinsa yllä olevasta linkistä.
Minua hämmästyttää edelleen se, miten harvat ihmiset ymmärtävät, mitä nykyään oikeastaan tapahtuu. Etenkin kanadalaiset, jotka näyttävät usein olevan täysin tietämättömiä siitä, mitä Euroopassa tapahtuu, ja olevan valmiita luopumaan oman maansa vapaudesta ilman taistelua. Kuten Neil Oliver toteaa tuttuun osuvaan tapaansa, näytämme menettäneet jopa kykymme terveen järjen käyttöön. Emme huomaa edes täysin ilmeisiä kehityssuuntauksia. Edes kiusaamisen asteelle viedyt sulkutoimet eivät synnytä meissä niin voimakasta vastenmielisyyttä, että aktivoituisimme toimimaan. Me omaksumme alistuvasti hallituksen vihapropagandan, opetamme sitä lapsillemme ja toistelemme sitä mielipidetutkijoille. Vaikka olemme täysin menettäneet kosketuksen tosiasioihin, puhumme luottavaisesti ikään kuin tietäisimme miten asiat ovat. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, ketkä ovat todellisia ystäviämme tai todellisia vihollisiamme, kuka meitä johtaa tai mihin meitä viedään.
Artikkelissani The Sanity Tax esitin jälleen kerran kysymyksen: Minkä takia koronarokote halutaan pistää jokaiseen ihmiseen? Miksi koronapolitiikan maalitolpat siirtyvät koko ajan? Ensin meille kerrottiin, että kun 70 prosenttia väestöstä on rokotettu, kaikki olisi ohi; sitten rajaksi asetettiin 80 prosenttia, sitten 90 prosenttia ja nyt 100 prosenttia. Jätetään hetkeksi huomiotta se lääketieteellinen järjettömyys, että joukkorokotukset tehdään keskellä pandemiaa. Jätetään huomiotta se, että kukaan ei enää lupaa, että edes 100 prosentin rokotusasteella peli vihellettäisiin päättyneeksi. Jätetään syrjään koronapolitiikan ristiriitaisuudet, sekavuus ja suoranainen typeryys. Ongelma ei ole siinä, etteivätkö viranomaiset tietäisi mitä tekevät. Ongelmana on ennemminkin se, että he tietävät mitä he tekevät. Tai ainakin kaikkein merkittävimmät vallankäyttäjät tietävät mitä he tekevät. Käsi kädessä neljännen teollisen vallankumouksen pohattojen kanssa he käyttävät valheellisia kansanterveyttä koskevia väitteitä yhdessä vilpillisten ilmastoväitteiden kanssa murskatakseen instituution, josta he eivät ole koskaan pitäneet: demokratian.
Sata vuotta sitten G. K. Chesterton varoitti meitä tästä. Vuonna 1922 hän julkaisi yhden kaikkien aikojen kaukonäköisimmistä kirjoista, Eugenics and Other Evils, (Eugeniikka ja muut pahuudet). Kirjassa hän selittää, miten jo silloin vaikuttavat kehityskulut johtaisivat siihen, mitä nyt tapahtuu. Kymmenen vuotta myöhemmin kolumnissaan “On Industrialism” (The Illustrated London News, 16. heinäkuuta 1932) hän totesi päivä päivältä käyvän selvemmäksi, “että ne meistä, jotka takertuvat mureneviin uskontunnustuksiin ja oppeihin ja puolustavat pimeän keskiajan kuolevia perinteitä, jäävät pian yksin puolustamaan aatetta nimeltä demokratia, joka on noista ikivanhoista opeista se, joka nyt kaikkein ilmeisimmin murenee”. Ja hän tiesi etukäteen, että nämä solvatut uskovaiset joutuisivat puolustamaan demokratiaa niitä vastaan, jotka nyt julkisuudessa esiintyvät “osallistavina kapitalisteina” tai “sidosryhmäkapitalisteina”, eli Davosissa kokoontuvina Suuren uudelleenjärjestelyn (the Great Reset) miehinä ja naisina.
Chesterton tyytyi kutsumaan heitä yksinkertaisesti teollisuusyrittäjiksi tai kapitalisteiksi tai monopolisteiksi tai jopa rahavallan edustajiksi. Hän ei tiennyt, mitä nimityksiä he myöhemmin käyttäisivät itsestään, mutta hän kuvasi hämmästyttävän tarkasti heitä ja meitä “edistykseen” uskovia hölmöjä.
1800-luvun loppuun mennessä miljoonat ihmiset hyväksyivät demokratian tietämättä miksi. 1900-luvun loppuun mennessä näyttää siltä, että miljoonat ihmiset tulevat hylkäämään demokratian tietämättä myöskään tämän ratkaisun perusteluja. Ihmismieli etenee edistyksen suurta polkua seuraten suoraa, tiukasti loogista ja horjumatonta linjaa.
Kun teollisuudenharjoittajat organisoivat yhteiskunnan ja me hyväksymme heidän luomansa yhteiskuntajärjestyksen edistyksen nimissä, päädymme yhteiskuntaan, joka ei enää ole demokraattinen. Tätä myös Tocqueville pelkäsi. Nykyihminen pitää itseään hyvin älykkäänä, hyvin edistyksellisenä, ja tällä hetkellä demokratian hylkääminen esitetään hänelle edistyksellisenä. “Nykyaikaisuus”, sanoi Chesterton, “ei ole demokratiaa; koneet eivät ole demokratiaa; kaiken alistaminen kaupankäynnille ei ole demokratiaa. Kapitalismi ei ole demokratiaa; se on kieltämättä suuntaukseltaan ja ilmapiiriltään pikemminkin demokratian vastainen.”
Chestertonin vaihtoehto tälle antautumiselle tunnettiin nimellä distributismi, joka (kuten Leo XIII:n Rerum Novarum) etsi kolmatta tietä, joka ei ollut kommunismi eikä rajoittamaton kapitalismi. Kommunismi keskitti omaisuuden ja vallan valtion käsiin, kapitalismi teollisuusyritysten käsiin. Distributistit työskentelivät toissijaisuusperiaatteen pohjalta ja kannattivat oikeudellisia ja taloudellisia rakenteita, jotka suojelivat yksityisomaisuutta ja paikallista yrittäjyyttä ja estivät samalla manipuloivien, kontrolloivien kartellien muodostumisen, olivatpa ne sitten julkisia tai yksityisiä.
Toisin sanoen se oli täysin päinvastaista kuin se, mitä nykyään tavoitellaan “koronan torjuntaan” pyrkivän politiikan varjolla: pienyritysten tuhoaminen, keskiluokan tuhoaminen, demokratian ja itsenäisten kansallisvaltioiden loppu, koneiden voitto; viime kädessä kaiken taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän, jopa uskonnollisen elämän, tietokoneistettu valvonta keskitetysti ja maailmanlaajuisesti. Ja siihen, mihin tänään pyritään, on pyritty, ainakin epämääräisesti, jo yli vuosisadan ajan. Sen Chestertonin tarkka silmä tunnisti. Maailmansotien välisenä aikana hän kuvaili näkemäänsä seuraavasti:
Kapitalismi on hajoamassa, ja tietyssä mielessä emme edes teeskentele olevamme pahoillamme sen hajoamisesta. Itse asiassa voisimme ilmaista oman kantamme melko osuvasti sanomalla, että haluaisimme auttaa sitä hajoamaan, mutta emme halua sen vain luhistuvan. Ensiksi on siis ymmärrettävä, että meidän on valittava kapitalismin hajoamisen ja luhistumisen välillä. Kyseessä on siis valinta kahden vaihtoehdon välillä: kapitalismi vapaaehtoisesti eriytyy todellisiin osiinsa, joista kukin alkaa hallita omaa aluettaan, tai kapitalismi vain luhistuu päällemme kaikkien osiensa rysähdyksenä tai sekamelskana, jota jotkut kutsuvat kommunismiksi ja jotkut kaaokseksi. Kaikkien järkevien ihmisten pitäisi pyrkiä saavuttamaan ensin mainittu vaihtoehto. Jälkimmäinen on asia, joka kaikkien järkevien ihmisten pitäisi yrittää estää.
1900-luvun loppuun mennessä monista näytti siltä, että kapitalismin luhistuminen oli todellakin estetty. Kommunismi oli kukistettu lännessä, eikä kapitalismi ollut aloittanut tai ainakaan avoimesti aloittanut uudelleen yritystään kuristaa jäljellä olevaa kilpailijaansa, tavallista ihmistä ja vapaata kansaa, johon hän kuului. Idässä kiinalaiset tosin käyttivät kapitalistisia keinoja luopumatta kommunistisista tavoista. Uudet keinot mahdollistivat vanhojen tapojen uudet voitot. Valvontayhteiskunta ja tukahduttava sosiaalinen luottojärjestelmä syntyivät tai syntyivät uudelleen saaden hyvin pitkälle vietyjä muotoja, samalla kun yhteiskuntajärjestyksen tehokkuus heikkeni. Kapitalistit ja kommunistit saapuivat suihkukoneilla yhteisiin kokouksiin, ja heidän yhteisessä ohjauksessaan neljännen tason laboratorioiden uumenissa valmistauduttiin jälleen huomaamatta sotaan vapaita kansoja vastaan.
Valmisteluja tehtiin myös länsimaiden kaupungeissa ja niiden yliopistoissa, joihin sekä kapitalistit että kommunistit kylvivät ahkerasti omia ihmisiään ja ajatuksiaan. Yrityksiä ostettiin kaikkialla, ja maaseudulla ostettiin (ja ostetaan) viljelysmaata. Poikkeusta tälle eivät muodostaneet tiedotusvälineet, joissa tyrannian rikkaruohot voitiin kylvää salaa ja vapauden vehnä kitkeä sensuurin avulla. Koronapandemian avulla toteutettava yhteiskuntamuutos oli valmisteilla, samoin kuin ohjelma kansainvälisten terveyspassien käyttöönotoksi.
Vuonna 2020 pimeys laskeutui ja Troijan hevonen valmisteltiin toimitettavaksi. Ennen pitkää sen ovet raotettiin auki, jotta sen sisällä olevat sidosryhmäkapitalismin soturit pääsisivät vapaaksi. Ensin maailma ajautui kaaokseen ylhäältä päin ohjatun laittomuustilan vuoksi — seurauksena sellaisten politiikkojen tarkoituksellisesta toiminnasta, jotka eivät halunneet lopettaa vaan pikemminkin ylläpitää “pandemiapelkoja” joukkohysteriaan ja psykoosiin asti. Seuraavaksi otettiin käyttöön “rokotteet” yleismaailmallisena lääkkeenä. Tehottomien rokotteiden ohella ja niiden tueksi otettiin käyttöön rokotepassit ja muut seuranta- ja valvonta-aseet, joiden käyttöönotto oli koko harjoituksen varsinainen tarkoitus.
Neljännen teollisen vallankumouksen kenraalit mainostavat sidosryhmäkapitalismia mielellään populismin vastalääkkeenä. Mutta mitä muuta sidosryhmäkapitalismi oikeastaan on kuin valtiomiesten ja yritysjohtajien välinen yhteistyösopimus toimia keskiluokkaa ja sen demokraattisia ihanteita vastaan? Kyseessä on kaksi paavi Leon tunnistamaa vihollista, jotka Stalinin ja Hitlerin tavoin liittoutuvat vapaata maailmaa vastaan, sitä maailmaa, jossa kansanomaisilla, paikallisuutta korostavilla ja vallan eriyttämiseen tähtäävillä käsityksillä kaikkine virheineen on jonkinlaisia mahdollisuuksia?
Kun demokratia on lähes kuollut, kuten se jo nyt on, ilmastokokouksiin suihkukoneilla (joiden höyryvanat todistavat heidän vilpillisyydestään) kokoontuvan eliitin ilmastonmuutosohjelma saattaa päätökseen tehtävänsä, jolla tukahdutetaan ihmisten pyrkimykset omistaa omat kotinsa ja tavaransa, mutta myös hankkia oma toimeentulonsa ja johtaa omia yhteisöjään. “Ette omista mitään ja olette onnellisia — sillä jos ette ole onnellisia siitä, ettette omista mitään, rankaisemme teitä vielä ankarammin.”
Älkäämme unohtako, että ensimmäinen asia, joka uhrattiin koronalle pimeän yömme aattona, oli vanhus, joka kuoli hoitokotien laiminlyönteihin, jos hän ei kuollut tahattomaan eutanasiaan. Toinen asia, joka uhrattiin, oli perustuslaki ja sen takaamat oikeudet ja vapaudet. Ensimmäistä ei voida palauttaa muuten kuin kuolleiden ylösnousemuksella. Jälkimmäisen palauttaminen ei ole näköpiirissä välittömästi, koska poikkeustilassa perustuslakia ei enää ole olemassa muuta kuin uuden arvovallan perustana (juuri siksi, että perustuslaki on yhtäkkiä menettänyt oman arvovaltansa): sitä käytetään pelkän valta-aseman ja vallankäytön pönkittämiseen. Kun yksi “hätätila” seuraa toistaan, kyse ei ole “oikeudenmukaisuudesta, joka liittyy valtaan”, kuten Augustinus sanoisi, vaan ainoastaan siitä, että tämä valta, jolla ei ole todellista oikeutusta, saa epäoikeudenmukaisesti yhä enemmän valtaa ja muuttuu pysyväksi. Perustuslaki ei ole vain tapettu vaan se on varsin tehokkaasti haudattu.
Minulta kysytään joskus, luovutaanko terveyspassijärjestelmästä, luopuvatko maailman hallitukset ja niiden kanssa yhteistyötä tehneet suuryritykset jäljittämisvaltuuksistaan, kun viruksen tuhoisat vaikutukset laantuvat, palaavatko asiat normaaliksi, kun koronan neljäs virusmuunnos on menettänyt voimansa. Luovutaanko vihdoin sakoista ja pakkomääräyksistä ja palautetaanko vapaudet? Onko yksityisyys jälleen mahdollista ja ovatko itsenäiset aloitteet tervetulleita? Voiko keskiluokka toivoa jälleen kukoistavansa?
Tässä on vastaukseni: ei, mikäli asia riippuu globalismin kannattajista; ei, mikäli neljännen teollisen vallankumouksen kannattajat voivat estää sen; ei, mikäli heidän salakavalaa vallankumoustaan ei vastusteta aivan avoimesti vastavallankumouksella. Keskiluokka, joka kukoisti taloudellisesti mutta taantui henkisesti ja kulttuurisesti, on tarttunut koronasyöttiin, ja sen kanssa leikitään kuin syöttiin tarttuneen kalan kanssa. Siimaa vedetään sisään, sitten löysätään, sitten vedetään taas sisään — joka kerta hieman pitemmälle ja hieman tiukemmin, kunnes kala väsyy. Terveysuhat, kyberturvallisuusuhat, pankkiuhat, kryptovaluuttojen valvonta, hiilidioksidipäästöjen rajoitukset; kaikkia käytetään vuorollaan tai jopa samanaikaisesti kalan pyydystämiseksi verkkoon.
Nykyinen rokotepassijärjestelmä on vasta alkua. Rokotepassijärjestelmää ei ole luotu koronakriisin vuoksi — ehkä on oikeampaa sanoa päinvastoin, että kriisi luotiin passijärjestelmän voimaansaattamiseksi. Passijärjestelmästä voidaan tarvittaessa luopua väliaikaisesti joillakin lainkäyttöalueilla päästämättä kaloja koukusta. Identiteetin digitalisointi etenee nopeasti, erityisesti kun kryptovaluuttajärjestelmät on otettu käyttöön ja biodigitaalinen järjestelmä saatu valmiiksi. Kun ihminen ja kone sulautuvat yhteen QR-kooditekniikan, istutettujen sirujen ja yhä kunnianhimoisempien geeniterapioiden avulla, nykyisenkaltaiset rokotepassit käyvät tarpeettomiksi. Meistä tulee omia passejamme, ja ne, jotka skannaavat ja ohjelmoivat meidät, tulevat olemaan valtiaitamme. He hallitsevat meitä sekä sisältä että ulkoa. He ovat valtiaita, joilta mikään ei ole piilossa ja joilta ei voi paeta.
Tällaiseen tyranniaan ei edes distributismin kannattajalla ole vastausta. Vai onko? “Oletetaan”, kirjoittaa Chesterton, että
monopoliyritys, joka on kuolemanviholliseni, yrittää tuhota minut estämällä minua myymästä kananmunia naapureilleni. Voin sanoa hänelle, että elän omassa puutarhassani kasvattamillani nauriilla. En aio rajoittaa argumenttiani nauriisiin tai vannoa, etten koskaan koske omiin perunoihini tai papuihini. Käytän nauriita esimerkkinä, jonka avulla voin vastata hänelle. Oletetaan, että kyseinen ilkeä miljonääri tulee ja virnistää puutarhani muurin yli ja sanoo: “Nälkäisestä ja laihasta ulkonäöstäsi päätellen tarvitset välittömästi muutaman shillingin, mutta sinulla ei ole mitään tapaa ansaita niitä”. Tällöin saatan vastata hänelle: “Kyllä minä voin. Voin myydä ensimmäisen painoksen kirjastani …”.
“Kuinka hellyttävä kuvaus”, sanomme hänelle, “mutta et voi ostaa tai myydä mitään, jos et ole kunnolla digitalisoitunut”. Chesterton on kuitenkin askeleen meitä edellä, kuten tavallista. Kuvauksellaan hänen tarkoituksensa on vain vahvistaa yleistä teesiään, “että emme edes tällä hetkellä tee kaikkea, mitä voisimme tehdä vastustaaksemme monopoliyritysten ryntäystä; ja että kun ihmiset puhuvat ikään kuin mitään ei voitaisi nyt tehdä, tuo väite on lähtökohtaisesti väärä; ja että on helppo löytää monia eri tapoja vastata siihen.”
Toivokaamme niin, sillä ilmestyskirjan pedon hetki, kauan viivästynyt ja raivokas, on pian käsillä, ja sukupolvemme kyky uskoa valheeseen on osoitettu selvästi. Silti voimme ja meidän tulee toivoa, sillä toivo on hyve, joka seuraa uskosta, jota ravitsevat ne uskontunnustukset, opit ja perinteet, jotka ovat ehkä murentuneet yhteiskunnassa yleensä ja suuressa osassa seurakuntaa, mutta eivät koko seurakunnassa. Kun Ihmisen Poika tulee, hän todellakin löytää uskoa maan päältä. Mutta miten on tällä hetkellä? Mitä niiden, joilla on edes vähän uskoa ja toivoa, pitäisi yrittää tehdä juuri nyt?
“Siihen minä vastaan”, sanoo Chesterton samassa kolumnissaan:
“Se, mitä meidän on nyt tehtävä, on estää ihmisiä tekemästä sitä, mitä he nyt tekevät.” Aloite on vihollisella. Vihollinen on jo toiminut, ja hän on ollut aktiivinen jo kauan ennen kuin me teimme yhtään mitään, koska hänellä on rahaa, koneita ja muita välineitä, jotka meidän on ensin hankittava ja sitten otettava käyttöön. Hän on jo lähes saavuttanut monopoliaseman, mutta ei aivan, ja hänet voidaan vielä estää ja pysäyttää.
Maailma, kuten Chesterton sanoo, “on herännyt hyvin myöhään”, mutta ei niin myöhään, ettei mitään voitaisi enää tehdä. Tätä kirjoittaessani Washingtonissa ihmiset ovat jo jalkautuneet ja Kanadassa on vapauskulkueita matkalla kohti Ottawaa. Se on jo jotain, erityisesti maassa, jossa niin monet meistä vielä nukkuvat auton ratissa. Tarvitaan kuitenkin enemmän, paljon enemmän.
Kanadan poliisikomissaari ei halua meidän keskustelevan tästä “enemmästä”, jota voisimme vielä tehdä, jotta emme vastustaisi ylhäältä ohjattua sekasortoa alhaalta tulevalla sekasorrolla ja vapautuisi elämästä pelkän nauriin varassa. Mutta me voimme keskustella siitä ja me tulemme keskustelemaan siitä. Se on ainoa rakkauden teko, niin kuin se on myös ainoa järkevä teko. Ensin meidän on kuitenkin keskusteltava Chestertonin kattavammasta analyysistä tilanteestamme teoksessa Eugenics and Other Evils. Sitä yritän tehdä osassa II.
