Julkaisen professori Douglas Farrow'n luvalla suomennoksen hänen kirjoituksestaan The Real Victory Over Evil - by Douglas Farrow (substack.com). Kyseessä on erityisesti Solovjovin ajatteluun keskittyvä jatko-osa aikaisemmalle kirjoitukselle https://tapio.blog/yleinen/douglas-farrow-kulttuurissasi-on-ammottava-aukko/
Hyväksymmehän me ihmistenkin todistuksen, ja Jumalan todistus on paljon painavampi. Tämä on Jumalan todistus: hän on todistanut Pojastaan. — 1. Joh. 5:9
Todellinen voitto pahasta on todellisessa ylösnousemuksessa. Vain tämä, toistan, avaa todellisen Jumalan valtakunnan, kun taas ilman sitä teillä on vain kuoleman ja synnin ja niiden luojan, paholaisen, valtakunta. Ylösnousemus, ei sen vertauskuvallisessa vaan kirjaimellisessa merkityksessä — tässä on todistus todellisesta Jumalasta. — Herra Z., Solovjovin teoksessa Sota, edistys ja historian loppu.
________________________________________
Mikä olisikaan parempi aika puhua Solovjovin kanssa siitä, että on saavutettu todellinen voitto pahasta kuin sekä idän että lännen juhlima pääsiäisjuhla? Tai pohtia tarkemmin sitä, millä ihmiset korvaavat pääsiäisen voiton pyrkiessään täyttämään kulttuurissaan olevan aukon, jonka aikaisemmin täytti tietoisuus ylösnousemuksen voitosta? Solovjov murehti sitä, että monet kristitytkään eivät oikeastaan usko pääsiäisen voittoon.
Puhutaan ensin todellisesta asiasta ja vasta sitten jäljitelmästä. Kumpaakin on tarkasteltava kahdessa vaiheessa.
Isän ja Pojan vastavuoroinen todistus
Yhdellä tavalla tarkasteltuna Jeesuksen ylösnousemus kuolleista oli oikeustapaus: inhimillinen tuomio kumottiin jumalallisella tuomiolla. Toisaalta Jeesuksen ylösnousemus oli poliittinen ja sotilaallinen tapahtuma. Se oli Jumalan voitto paholaisesta, tuosta kapinallisesta, jota kristillisessä kertomuksessa kutsutaan Luciferiksi ja jonka (demoniset ja inhimilliset) voimat kukistettiin. Vielä kolmannella tasolla Jeesuksen ylösnousemus oli syvästi henkilökohtainen asia. Se oli uskollisen juutalaisen miehen vapautus vihollistensa kynsistä, mukaan lukien vapautus jokaisen ihmisen vihollisesta kuolemasta.
Ylösnousemuksella on kaikilla näillä tasoilla kosmisia vaikutuksia, kuten Uusi testamentti tekee selväksi. Esimerkiksi Johanneksen evankeliumin 20. luvussa (kuten myös evankeliumin johdannossa) viitataan 1. Mooseksen kirjan ensimmäisiin lukuihin. Jeesuksen ylösnousemuksen myötä syntyy uusi luomakunta. Kerubien miekat on pantu tuppeen, ja tie Eedeniin avataan uudelleen. Aidot persoonien väliset suhteet palautuvat. Ihminen tunnistaa Jumalan, niin kuin ihmisen pitäisi tunnistaa Jumala. Nainen tunnistaa ilman esteitä miehen, joka tunnistaa naisen. Syntyy ihmisten yhteisö, johon on puhallettu elämän henkäys, jonka voimasta he ylistävät Herraa ja heijastavat hänen kunniaansa maan ääriin. Siunaus virtaa joka suuntaan niin kuin Eedenin vedet.
On kuitenkin yksi vielä teologisempi taso, jota emme saa jättää huomiotta. Se koskee Isän ja Pojan keskinäistä todistusta, todistusta, josta hänen opetuslastensa yhteisö on täysin riippuvainen: ”Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Ei kukaan muu kuin Isä tiedä, kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Luuk. 10:22). Tätä sanontaa Johannes ryhtyy selittämään (Joh. 3:31-36) syvällisellä tietämyksellä, joka näyttää ylittävän muiden tietämyksen. Kaikista neljästä evankeliumista käy kuitenkin selvästi ilmi, että aivan kuten risti antaa Pojan lopullisen todistuksen Isästä, niin myös ylösnousemus antaa Isän lopullisen todistuksen Pojasta.
Koko kertomus osoittaa meitä tähän suuntaan. Se asettaa Jeesuksen kärsiväksi palvelijaksi. Se asettaa hänet yksin leijonan luolaan ja tuliseen pätsiin. Se asettaa hänet psalmistin rinnalle, joka pahojen ihmisten kiduttamana huutaa:
Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Minä huudan sinua avuksi,
mutta sinä olet kaukana.
Jumalani, minä kutsun sinua päivisin,
mutta sinä et vastaa.
Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.
Nämä ovat juuri ne sanat, jotka Jeesus huutaa ristiltä, vieden anomuksen jopa paikkaan, jossa liiton kiroukset langetetaan, pääkallon paikkaan. Hän jakaa psalmistin luottamuksen häneen, jolle hän esittää anomuksensa:
Sinä olet pyhä, sinä olet kuningas,
sinulle soivat Israelin ylistysvirret.
Sinuun ovat turvanneet isämme ennen.
sinuun he turvasivat ja pääsivät suojaan,
sinua he huusivat ja saivat avun,
sinuun he luottivat eivätkä pettyneet.
Häntä kuullaan ja hänelle vastataan. Hänelle tekee oikeutta hänen Isänsä, ei pelkästään sadanpäämies, joka seisoo hänen ristinsä juurella. Hänet otetaan alas ristiltä ja haudataan, mutta hänet on kolmantena päivänä ”pyhyyden Hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa” (Room. 1:4).
Ylistäkää Jumalaa, te Herran palvelijat!
Jaakobin suku, kunnioita häntä,
palvele vavisten, Israelin kansa!
Ei hän halveksinut heikkoa
eikä karttanut kurjaa,
ei kääntänyt pois kasvojaan
vaan kuuli, kun huusin.
Hyvä ihminen pelastuu ja paha ihminen joutuu häpeään. Jopa kuolema ja tuonela joutuvat häpeään nyt, kun liiton kiroukset on käytetty loppuun. Uskollinen Poika on todistanut maan päällä, ja hänen uskollinen Isänsä on vastannut taivaasta. Molemmat ovat antaneet todistuksen, molemmat ovat todistaneet.
Kun epäuskon kivi vieritetään pois ja ihminen ottaa vastaan Isän ja Pojan keskinäisen todistuksen, todistuksen vastaanottaja itse muuttuu. Hän sisäistää jumalallisen todistuksen. Hän oppii, kuka Isä todella on, tullessaan tuntemaan Pojan, joka on osoittanut rakkautta kuolemaan asti. Ja hän oppii, kuka Poika todella on, tullessaan tuntemaan Isän elämän, sen iankaikkisen elämän, jonka Isä antaa Pojalle. Tämä on Hengen toiminta-ala: Henki toimii välittäjänä ja todistaa sekä maan päällä että taivaassa. Tämä on liturgian piiri, jossa elämä rakkautena (pitkäperjantai) ja rakkaus elämänä (pääsiäinen) iloitsevat vastavuoroisesti. Se on myös alue, jossa ymmärretään, että hyvän ja pahan välillä käydään taistelua, alue, jossa hyvä jatkaa taistelua pahaa vastaan ja voittaa kolmiyhteisen Jumalan avulla pahan.
Tätä kaikkea käsitellään tarkemmin Johanneksen ensimmäisen kirjeen viimeisessä luvussa, joka lopulta lähettää meidät takaisin Isä meidän -rukoukseen ja sen loppupuolen pyyntöihin, jotka valmistavat meitä taisteluun:
Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme … Me saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa uskoen, että hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hänen tahtonsa mukaisesti … Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä. Hän, joka on syntynyt Jumalasta, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta. Me tiedämme olevamme Jumalasta, mutta koko maailma on Pahan vallassa.
Ja juuri tässä kohtaa voimme palata Solovjoviin, joka oli hyvin kiinnostunut tästä taistelusta. Hänen kiinnostuksensa oli sekä teologista, poliittista että eksistentiaalista, kuten meidän kiinnostuksemme tulee olemaan.
Pahaa vastaan käytävän taistelun välttämättömyys
Jumalallinen rakkauselämä on hedelmällistä, ikuisesti hedelmällistä; siksi se kykenee aivan yhtä hyvin toteuttamaan ylösnousemuksen todellisen voiton, kuin alun perin luomaan tyhjästä luomakunnan, jonka tehtävänä on olla hedelmällinen. Pahuus on sitä vastoin hedelmättömyyttä — täysin turhaa yritystä estää elävää Jumalaa välittämästä elämää ja rakkautta luoduilleen, jotta ne olisivat hedelmällisiä.
Pahuus, kuten 1. Mooseksen kirjan ensimmäinen luku osoittaa, ei ole osa Jumalan suunnitelmaa, eikä pahaa ole olemassa Jumalan vertaisena eikä Jumalan luomistöissä. Pahalla ei ole itsenäistä olemassaoloa. Silti paha ei ole illuusio, ja kuten tiedämme, sillä on suuri merkitys. Tämä tekee vääryyden salaisuudesta todellakin salaisuuden, mutta se ei millään tavoin anna meille oikeutta epäonnistua sen tunnistamisessa tai vastustamisessa. Pahuutta vastaan on taisteltava ja tähän taisteluun on osallistuttava erityisesti pääsiäisen uskon kannattajien, jotka ovat juhlineet ylösnousemuksen tuomaa suurta voittoa tässä taistelussa.
Solovjovin viimeinen kirja, jonka esipuhe on kirjoitettu pääsiäisenä hänen kuolinvuotenaan, painottaa tätä asiaa ja torjuu päinvastaiset väitteet. Jotkin perusasiat, kuten hän toteaa aivan liian arvoituksellisesti esipuheessaan, hän oli ymmärtänyt vasta vähän ennen kirjan valmistumista. Hänen mystinen sofiologiansa, joka on saanut vaikutteita Jakob Böhmen virheellisestä käsityksestä, vie meitä kohti universalismia [oppia, että kaikki pelastuvat]. Totta puhuen siinä näkyy myös jälkiä narsismista, kuten tällaisessa ajattelussa yleensä on asianlaita. Sitä kiihdyttävät navat ovat minuus ja kosmos, joiden välille syntyy helposti sekaannus. Ja tämän Solovjov näyttää ymmärtäneen.
Toinen herra Z:n tarinoissa esiintyvä munkki on nimetty Pyhän Barsanufiuksen mukaan, eikä suotta, ja toinen, “vielä hienommin”, Pyhän Pansofiuksen mukaan. Mitä edellinen sanoi, kun häneltä kysyttiin opista, jonka mukaan kaikki pelastuvat?
”Mitä kylvät täällä, sitä niität siellä. Kenenkään ei ole mahdollista edistyä täältä lähdettyään. Jumala ei tee työtä sielun uudelleenluomiseksi kenenkään kuoleman jälkeen. Veli, täällä on paikka, jossa tehdään työtä; siellä on paikka, jossa palkitaan. Täällä on taistelun paikka; siellä on kruunujen paikka.”
Ja mitä pyhä Pansofius teki, kun prokuraattori kuulusteli häntä Aleksandriassa Decianuksen vainon aikana? Hän tuomitsi rohkeasti vääryyden ja tunnusti uskollisesti Herransa ja kärsi sitten rangaistuksia, jotka johtivat hänen kuolemaansa. Tätä hän ei pelännyt, koska hän tiesi, että jos hän kärsii Jeesuksen kanssa, hän myös kirkastuisi Jeesuksen kanssa.
Tällainen on todellista sofiologiaa, viisausoppia. [Kaikkien ihmisten pelastukseen uskova] universalisti on palautettava kysymykseen oman sielunsa tilasta ja narsisti on saatettava kohtaamaan kysymys siitä, onko hän valmis menettämään elämänsä Kristuksen tähden pelastaakseen sen. (Solovjovin kertomuksen fiktiivinen Barsanufius on hyvin ankara narsistille!) Molempien on kohdattava pahan todellisuus ja pahan voittamisen tosiasia, vaikkakaan ei omassa voimassaan, ikään kuin Jumala Kristuksessa ei olisi jo voittanut pahaa heidän puolestaan ristin ja ylösnousemuksen kautta.
Mutta pohtikaamme lisää pahan ongelmaa. Koska paha ei ole vain yksi sattumanvarainen seuraus alkuperäisestä Tyhjyydestä, josta oletettavasti mitä tahansa voisi tulla, vaan pikemminkin tarkoituksellinen hyökkäys Jumalan luomistyötä vastaan, silloin paha on todella paha. Se, että Jumala on luonut kaiken tyhjästä, tarkoittaa sitä, että mikään ei ole seurausta tästä oletetusta Tyhjyydestä, vaan että kaikki on luotu ainoastaan ilmaisemaan Jumalan omaa hyvää tarkoitusta ja hänen vapaasti käyttämää voimaansa. Tällöin pahan vastustaminen voi vaatia voimakeinoja ja jopa marttyyriutta. Jos taas paha ei ole muuta kuin epämääräinen ele, niin silloin myös marttyyrius on outo ele. Voisimme pitää sitä jopa omituisena hulluutena. Mutta mitä todellisuutta voimme antaa pahalle, jos Jumala, joka on itse hyvyys, on ainoa todellisuuden perusta? Mitä voimme sanoa marttyyrin puolustukseksi?
Voimme sanoa, että paha on todellista vain koska Jumala sallii sen, että järkevät toimijat tahtovat järjettömästi sitä, mikä on elämän ja rakkauden vastaista. Jumala sallii heidän joskus myös tehdä sitä, mitä he näin tahtovat. Tästä johtuva moraalinen paha, jonka he toteuttavat itsessään ja itsenäisesti, on ehdottomasti todellista. Niin ovat myös sen seuraukset, kuten ensimmäiset vanhempamme nopeasti huomasivat, vaikka me kutsummekin näitä seurauksia “pahaksi” eri merkityksessä. Vakavin seuraus on se, kun katumaton pahantekijä päätyy jumalallisen oikeudenmukaisuuden pohjalta siihen, mitä kutsutaan nimellä summum malum [suurin paha]: häneltä riistetään Jumalan läsnäolo ja Jumalan hyvyys ikuisesti. Tämä antaa aiheen huomauttaa, että helvetti ei ole sen enempää illuusio kuin paha on illuusio. Helvetti säilyy osana Jumalan voittoa pahasta, mutta paha ei säily ikään kuin voittona Jumalasta. Jeesuksen ylösnousemus osoittaa, että Jumala ei missään tapauksessa anna pahan voittaa ja hän pystyy estämään pahan voiton. Jeesuksen ylösnousemus vakuuttaa meidät pahan lopullisesta voimattomuudesta ja rukouksen aidosta voimasta, jonka pahat ihmiset yhä yrittävät tukahduttaa.
Paha on todellista, omalla tavallaan ja omana aikanaan, koska jotkut luodut toimijat todella vääristävät Jumalan lahjoja ja pyrkivät estämään niitä täyttämästä tarkoitustaan. Mutta ristiinnaulitun voitto on todellinen, ei ainoastaan omalla tavallaan ja omana aikanaan, vaan ehdottomasti ja ikuisesti, kaikilla tavoilla ja kaikkina aikoina, sillä se on Jumalan voitto. Se ei ole todellinen pelkästään vertauskuvana. Ei edes todellisena “tapahtumana”, joka on säilynyt jossakin ikuisessa Nyt-hetkessä. Se on todellinen henkilönä, elävänä ihmisenä, joka seisoo omilla jaloillaan, joka voi puhaltaa päällemme Eedenin rohkaisevan Henkäyksen, joka voi koskettaa meitä ja käskeä meitä seisomaan: “Älä pelkää; minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”
Näin ollen pahan voitto ei ole voitto ollenkaan. Vaikka paha toimija aiheuttaa paljon surua ja tuskaa maailmalle, hän saavuttaa jatkuvalla toiminnallaan vain oman tappionsa. Hän ei koskaan näe Eedeniä. Valtakunnan ovet eivät avaudu hänelle. Mutta ihminen, joka luottaa Jumalaan ja tottelee hänen Kristustaan, nousee kuolleista niin kuin Kristus itse nousi kuolleista. Hän pääsee osalliseksi siitä voitosta, jonka Jumala on saavuttanut pahasta.
Solovjov ei turvautunut yleiseen harhakuvaan hyväntahtoisista ihmisistä ja ihmisten keskuudessa vallitsevasta hyväntahtoisuudesta, ikään kuin Kristuksen ylösnousemus lopettaisi kamppailumme pahaa vastaan sen sijaan, että se asettaisi tämän kamppailun täysin uudelle pohjalle. Solovjov ymmärsi, että valtakunta tulee vasta, kun Kristus tulee kirkkaudessaan murskaamaan kaikki pahan teot ja tuhoamaan pahantekijät tulijärvessä. Sitä ennen valtakunta ei tule, paitsi sakramentteihin sisältyvän ennakoinnin ja kirkastusvuoren tarjoamien pienten aavistusten kautta. Valtakunta ei myöskään tule ilman tulijärveä. Toisin sanoen: se ei tule ilman hyvän ja pahan välistä taistelua, joka on jo hyvässä vauhdissa ja joka lähestyy huippuaan.
Solovjovin lopullisena taakkana oli sanoa tämä niin selvästi kuin osasi. Saman asian sanoo myös katolisen kirkon katekismus: “Ennen Kristuksen toista tulemista kirkon täytyy käydä läpi viimeinen koetus, joka saa monien uskovien uskon horjumaan.” Tämä katekismuksen teksti jatkuu tavalla, jonka Solovjov olisi melkein voinut itse kirjoittaa:
Vaino, joka seuraa kirkkoa sen pyhiinvaelluksella maan päällä, paljastaa ”pahuuden salaisuuden”, uskonnollisen petoksen, joka antaa ihmisille näennäisratkaisun heidän ongelmiinsa totuudesta luopumisen hinnalla. Pahin uskonnollinen petos on Antikristuksen petos, eli valheellinen messiaanisuus, jossa ihminen korottaa itsensä kaiken herraksi Jumalan ja hänen lihaksi tulleen Messiaansa sijaan.
Tämä Kristusta vastaan nouseva petos näkyy jo maailmassa joka kerran, kun ihminen väittää saavuttavansa historiassa messiaanisen toivon täyttymyksen, joka ei kuitenkaan voi toteutua ennen kuin historian jälkeisessä eskatologisessa hyvän ja pahan erottamisessa. Tämän vääristetyn kuvan Jumalan valtakunnan lopullisesta tulemisesta jo historiassa kirkko on hylännyt ennen kaikkea sekularisoituneen poliittisen messianismin muodossa, jonka kirkko näkee sisintään myöden perverssiksi, mutta myös sen lievemmässä muodossa, jotka kutsutaan millenarismiksi. Kirkko astuu Jumalan valtakunnan kirkkauteen vain viimeisen pääsiäisen kautta, jossa se seuraa Herraansa hänen kuolemassaan ja ylösnousemisessaan. (Katolisen kirkon katekismus, s. 188-189.)
Jokaisen, joka ottaa kantaakseen saman taakan, on hyvä muistaa, että vaikka ristiinnaulitseminen osoittaa, että Jumala on valmis tulemaan pilkatuksi — sillä Jumala on suuri, ei ylpeä, kuten jo Jumalan ihmiseksi tuleminen julistaa — ylösnousemus osoittaa, että Jumalaa ei voi pilkata. Jumalan tarkoitusperät ovat varmoja, hänen tuomionsa ovat varmoja. Sen, mitä hän aikoo saada aikaan, sen hän saa aikaan. Koko maa tulee olemaan täynnä hänen kirkkauttaan. Tästä johtuu Paavalin neuvo, jonka pyhä Barsanufius kehotti meitä ottamaan sydämellemme: “Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy.” (Gal. 6:9)
Tyhjiä unelmia rauhasta ja edistyksestä
Seuraavaksi käsittelemme jäljitelmää, joka sekin pyrkii edistämään hyvän voittokulkua, mutta niin kovin eri tavalla. Yksinkertaisuuden vuoksi voimme kutsua sitä edistyksen myytiksi tai edistyksen uskonnoksi käyttäen terminologiaa, jota käytin jo aiemmissa huomautuksissani Solovjovin “reiänpalvojista”, mutta tällä suuntauksella on lukuisia nimiä. Kutsuimmepa sitä millä nimellä tahansa, puhumme jostakin, jossa yhdistyvät johdonmukaisesti moraalisen ylivertaisuuden ilmapiiri ja oppineisuuteen puettu moraalinen tyhjyys.
Teoksensa kolmessa keskustelussa Solovjov paljastaa, että tämä jäljitelmä ei koskaan todella osallistu hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Itse asiassa se pyrkii jatkuvasti välttelemään tällaista osallistumista. Se on tässä suhteessa melko lailla filosofi Thomas Hobbesin kaltainen. Sota on pahaa, rauha on hyvää. Sota häviää lähes luonnostaan, ja rauha alkaa vallita heti, kun tunnustamme, että rauha on ainoa hyvä, jota meidän on tavoiteltava. Rauha maan päällä on silloin lähes väistämätön, kunhan annamme tälle kehitykselle riittävästi aikaa. Ja tähän jäljitelmään aidosti uskova (tässä hän viittaa Tolstoyhin) on ehdoton pasifisti.
Pasifisti jäljittelee Jeesusta Getsemanessa kieltäytymällä rohkeasti turvautumasta väkivaltaan väkivallan edessä. Näin hän riisuu pahan aseista, jotta hyvä voittaisi. Itse asiassa hän näin tehdessään riisuu hyvän aseista, jotta paha voi voittaa. Hän riisuu aseista evankeliumien Kristuksen, joka on menettänyt taivaalliset legioonansa maallisten legiooniensa ohella. Kristus on hänelle vain ihailtava, vaikkakin hieman traaginen, rauhanomaisten julistusten ja itsekieltäymysten lähde. Hän ei ole enää se, joka julistaa: “Älkää luulko, että olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle. En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan!” Hän voi olla vain se, joka sanoo Pietarille: “Pane miekkasi pois”. Hyvää on se, että voittaa ilman kamppailua.
Tällainen ajattelutapa on Solovjovin mielestä verrattavissa uneen, jonka ihminen näkee nukkuessaan. Se jättää huomiotta Pietarille annetun aiemman käskyn pysyä valppaana ja rukoilla, jottei joutuisi koettelemukseen valmistautumattomana. Pietari kuitenkin teki juuri niin — hän tuli valmistautumattomana, vain vaistojensa ohjaamana, ja hän teki kaiken väärin. Hän veti miekkansa esiin ihmistä vastaan ilman, että häntä oli käsketty tekemään niin, ja hän hyökkäsi kielellään Jumalaa vastaan, vaikka niin ei saisi koskaan tehdä, ja kielsi Herransa valalla vannoen.
Näin käy niille, jotka eivät ole ensin ottaneet käyttöön rukouksen aseita ja erityisesti Isä meidän -rukouksen viimeisiä pyyntöjä: “Älä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” He kylläkin rukoilevat: “Pelasta meidät, Herra, kaikesta pahasta ja anna rauhan vallita meidän päivinämme.” Mutta he eivät ymmärrä missä ajassa he elävät tai tiedä, mikä hetki päivästä on, koska he ovat nukuksissa. He luulevat, että heillä on tarpeeksi miekkoja, vaikka miekkaa ei tarvita. Tai he luulevat, ettei mitään miekkaa tarvita, ei edes Jeesuksen todistuksen miekkaa, vaikka juuri sitä tarvitaan. He seuraavat kyllä Jeesusta, mutta he eivät anna Jeesuksen johtaa itseään. He vain kulkevat hänen jäljessään. Ja niinpä he juoksevat karkuun kohdatessaan ensimmäisen todellisen ongelman, kuten Solovjovin kirjan ruhtinas tekee Pansofiuksen tarinassa. Heidän uskonsa kohdistuu vain edistykseen, heidän mielikuvituksensa luomaan valtakuntaan, jossa he olettavat olevansa suurten joukossa.
Tässä unenomaisessa tilassa he eivät pysty erottamaan omaa tahtoaan Isän tahdosta. He eivät myöskään pysty näkemään hyvän ja pahan välistä eroa tai sanomaan siitä mitään selkeää. He näkevät pahuuden vain hyvyyden lähtökohtaisena puutteena, joka on korvattava historian edetessä. Paha liitetään kätevästi menneisyyteen tai ainakin siihen, minkä sanotaan olevan menossa ohi ja mikä on jotenkin saatava menemään ohi. Tällainen määritelmä on tietysti hyvin rauhoittava, vaikka se saattaakin herättää ihmettelemään, miksi Jumala ei alun perin hoitanut hommaa kunnolla ja voisiko ihminen itse onnistua siinä paremmin, kunhan hän vähän yrittää. Se saattaa jopa saada miettimään, tarvitseeko ihminen mitään muuta pelastajaa kuin itsensä.
Sellainen ihminen on tuomittu epäonnistumaan, kun koittaa kiusauksen hetki, “koetuksen hetki, joka kohtaa koko maailman ja panee koetteelle maailman asukkaat” (Ilm. 3: 10) Tuona hetkenä, joka vastaa maailmanlaajuisessa mittakaavassa Jeesuksen omaa hetkeä, Jeesus lupaa suojella vain valmistautuneita: viisaita neitsyitä, ei tyhmiä; niitä, jotka ovat pysyneet valppaina, ei niitä, jotka ovat syvässä unessa; niitä, jotka seuraavat, ei niitä, jotka jäävät jälkeen. Ensin mainituille hän sanoo sen, mitä hän ei sano jälkimmäisille. “Sinä olet tarkoin seurannut sanaani ja kestänyt, ja siksi minä puolestani tarkoin varjelen sinua ja pelastan sinut siitä koetuksen hetkestä.” (Ilm. 3: 10) Tämä ei tarkoita, että Jeesus poistaisi heidät maailmasta, jota koetus kohtaa, kuten [erilaisiin armotalouskausiin uskovat] dispensationalistit uskovat tai [ennen lopullista vihan aikaa tapahtuvaan valittujen ylöstempaukseen uskovat] tempausteoreetikot kuvittelevat. Se tarkoittaa, että hän pitää heidät turvassa maailmassa, sillä he tunnistavat ajan ja näkevät koettelemuksen sellaisena kuin se on. Hän vapauttaa heidät kiusauksesta ja pahasta. Hän ei salli heidän joutua sen suuren petoksen uhriksi, jonka avulla kansat houkutellaan lopulliseen katastrofiinsa. On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin, joka ei suinkaan ole pasifisti. On kuitenkin ihmeellinen asia olla turvassa hänen siipiensä suojassa, kun katastrofi saapuu.
Siksi Jumala lähettää rajun eksytyksen, jotta he uskoisivat valheeseen, ja niin saavat tuomionsa kaikki ne, jotka eivät ole uskoneet totuuteen vaan ovat valinneet vääryyden. Mutta teidän vuoksenne meillä on täysi syy aina kiittää Jumalaa, te Herralle rakkaat veljemme. Jumala on valinnut teidät ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää teidät ja te uskotte totuuteen. Tähän juuri, Jeesuksen Kristuksen kirkkauden omistamiseen, hän kutsui teidät, kun toimme teille evankeliumin. (2. Tess. 2:11-14.)
Myytti edistyksestä on edellytys suurelle eksytykselle. Edistyksen myytin mukaan hyvä asteittain saavuttaa voiton pahasta jatkuvan edistyksen myötä, johon sisältyvät kaikki todelliset moraaliset kamppailut. Tämä myytti tulkitsee moraalisen kamppailun itsessään merkityksettömäksi, taantumukselliseksi, epäkohteliaaksi, jopa väkivaltaiseksi. Se on täysin tietämätön hengellisestä vihkiytymisestä ja totuuden vakaumuksesta. Edistyksen myytin kautta tulee tuomio niille, jotka olettavat, että Jeesus Kristus ei ole noussut kuolleista eikä voi itse käyttää tuomiovaltaa. Edistyksen myytin avulla sitä, mikä ei ole todellista, pidetään todellisena ja sitä, mikä on todellista, pidetään epätodellisena. Sen avulla sairaus vallitsee terveyden nimissä, väkivalta rauhan nimissä, anarkia järjestyksen nimissä, orjuus vapauden nimissä. Ja sen vaikutuksesta Antikristusta pidetään aikanaan Kristuksena.
Solovjovin kertomuksen Soter Mundi [maailman pelastaja] tulee pelastajaksi, kun hän lankeaa niihin samoihin kiusauksiin, jotka Jeesus voitti. Luukkaan evankeliumin kuvaama kiusausten järjestys on käännetty päinvastaiseksi ja yksityiskohdat on muutettu narsistille sopiviksi, mutta malli on sama. Tämä ”maailman pelastaja” vapautetaan ihmeellisesti epätoivosta ja kuolemasta, hänelle annetaan salassa helvetillisen isänsä valta, ja hänelle tarjoutuu mahdollisuus muuttaa aiempi epäonnistumisensa hätkähdyttäväksi menestykseksi. Näin voimaantuneena hän houkuttelee vuorostaan (tässä alkuperäinen kiusausten järjestys palautetaan) maailman asukkaita, joita viettelee aineellisten hyödykkeiden tarve ja niihin kohdistuva ahneus tilanteessa, jossa paha johtaja on kokonaan saanut aineelliset hyödykkeet hallintaansa. Paha johtaja viettelee ihmisiä myös vetoamalla siihen, että he haluavat järjestystä ja joissakin tapauksissa valtaa sekä uskonnollisella salaperäisyydellä sävytettyjä huvituksia. Hädän ja ahdistuksen aikana, kun toivo rauhaan, vaurauteen ja edistykseen on hiipumassa, ”maailman pelastaja” herättää sen uudelleen henkiin pelkällä persoonallisuutensa voimalla ja suunnitelmiensa vaikuttavalla ulottuvuudella.
Tämän jälkeen hän ottaa kohteekseen erityisesti kristityt Vincent Ferrerin ennakoimalla tavalla, mutta erityisin muunnoksin, jotka on sovitettu kristikunnan hajonneisiin palasiin. Hän viettelee katolilaisia käyttämällä hyväkseen sitä, että he rakastavat hierarkkista yhtenäisyyttä ja maallista valtaa. Hän viettelee ortodokseja käyttämällä hyväkseen sitä, että ovat ylpeitä ikivanhasta paikallisesta perinteestä. Ja hän viettelee protestantteja käyttämällä hyväkseen sitä, että he ovat yksipuolisesti kiinnostuneita henkilökohtaisesta uskosta ja Raamatun “vapaasta tutkimisesta”. Näihin viettelyksiin lankeaa suuri enemmistö, mutta Jumala on säilyttänyt jokaisessa kansansa sirpaleessa uskollisen jäännöksen, jonka hän kokoaa ja yhdistää uudelleen menettämättä mitään olennaista. He yhdistyvät näkemällä todellisen aidosti todellisena ja jäljitelmän jäljitelmänä.
Näin auktoriteetti, ikivanha perinne ja henkilökohtainen usko yhdistyvät Jeesuksen toisen rukouksen mukaisesti iskeäkseen vihollista tehtävään sopivalla miekalla. Ja mikä tuo miekka on? Puhdas uskollisuus Jeesukselle, uskollisuus, jota hänen opetuslapsensa eivät osoittaneet puutarhassa, kuten eivät olleet osoittaneet ihmiskunnan ensimmäiset vanhemmatkaan. Uskollinen tunnustus Jumalan ja ihmisten edessä Jumalan suurimmasta lahjasta — lahjasta, joka annettiin kerran Marian kohdusta ja uudelleen puutarhan avoimesta haudasta. Uskolliset karkottavat kaikki kiusaukset yksinkertaisella vakuutuksella: “Se, mitä me arvostamme eniten, on Kristus itse.” Ja he esittävät yksinkertaisen vaatimuksen oletetulle rauhan miehelle: Tunnusta Jeesus ylösnousseeksi Herraksi, joka tulee takaisin, niin me puolestamme tunnustamme sinut lailliseksi auktoriteetiksi, pro tempore [toistaiseksi], ihmisten keskuudessa.
Pääsemällä näin osallisiksi syntien sovituksesta, josta väärät veljet jäävät osattomiksi, jäännöstä valmistetaan (yhdessä juutalaisten kanssa) astumaan sisälle valtakuntaan, astumaan siihen valtakuntaan, jossa vallitsee aidosti harmoninen yhteys niiden välillä, jotka kykenevät iloitsemaan Jumalasta ja toisistaan Jumalassa. He pääsevät osallisiksi tästä ilosta, kun heille annetaan Jeesus kolmannen kerran, ei kohdun tai haudan avautuessa vaan itse taivaan avautuessa, jotta todellinen Vapahtaja, joka on kulkenut sekä kohdun että haudan läpi, voi ilmestyä valtavassa loistossaan.
Tämä on todella edistystä! Se ei johdu pahan todellisuuden kieltämisestä vaan pikemminkin sen kohtaamisesta. Juuri tätä Solovjov pyytää lukijoitaan tekemään alusta loppuun, humorististen kommenttien ja kauhistuttavien kertomusten avulla. Pansofiuksen lyhyen tarinan huipentumishetkellä vanhin Johannes, joka on nyt kasvokkain pahan johtajan kanssa — jonka rauhan ja turvallisuuden naamio on liukumassa pois kasvoilta ja jonka kasvissyönti-ideaalit alkavat näyttää melko petomaisilta — tekee tarvittavan tunnistuksen. “Rakkaat ystäväni, tämä on Antikristus!” “Rakkaat ystäväni, tämä on Antikristus!” Ja Solovjovin kertomuksen ruhtinas, joka uteliaisuudesta tai häpeästä oli hiipinyt takaisin kuuntelemaan lisää tarinaa, juoksee nyt taas karkuun, sillä hän ei kestä katsoa pahaa silmiin.
Kohtalokkaaksi osoittautuu se, että uskovat kieltäytyvät kääntämästä katsettaan pois. Solovjovin kertomuksessa Vanhin Johannes ja Pietari II joutuvat antipaavin, Apolloniuksen, lamaannuttamiksi, joka toimii valheellisena profeettana ja pyroteknisenä ihmeidentekijänä. Tämä tapaus on ikään kuin peilikuva Luukkaan kuvauksesta, jossa Jumala lyö Ananiaksen ja Safiran maahan Pietarin ja Johanneksen edessä. (Solovjovin kertomuksessa protestanttinen johtaja Ernst Pauli pääsee pälkähästä, koska protestantit ovat olleet hitaita ymmärtämään johtajuuden periaatetta, ja joku täytyy jättää jäljelle tätä opettelemaan; protestantit eivät kuitenkaan ole olleet hitaita ymmärtämään marttyyrikuoleman periaatetta). Mutta nämä kaksi todistajaa, jotka ovat uskaltaneet taistella Kristuksen puolesta, saavat viimeisessä muutoksenhakutuomioistuimessa tuomionsa kumotuksi. “Mutta noiden kolmen ja puolen päivän kuluttua tuli profeettoihin elämän henki, jonka Jumala oli lähettänyt, ja he nousivat jaloilleen. Kauhu valtasi kaikki, jotka sen näkivät.”
Henkilökohtainen taistelu loppuun asti
Rouva: Mutta mikä on tämän draaman ehdoton merkitys? En vieläkään ymmärrä, miksi Antikristus vihaa Jumalaa niin paljon, vaikka hän itse on pohjimmiltaan hyvä eikä paha.
MR. Z.: Se on asian ydin. Hän ei ole pohjimmiltaan paha. Kaikki merkitys on siinä.
Tarkkaavainen lukija — vaikka hän ei olisikaan tietoinen Solovjovin kirjan ja Pansofiuksen tarinan jäljellä olevista yksityiskohdista, joista hän pääsee selville kirjaa lukemalla — aavistaa, että tällä esseellä on vielä jotain sanottavaa. Se voidaan sanoa juuri tässä yhteydessä.
Antikristus ei ole olemukseltaan paha, koska Jumala ei ole lainkaan paha. Jumala, kuten olemme sanoneet, on itse hyvyys, ja hän tahtoo ja tekee vain hyvää. Tästä seuraa, että pahaa olemusta ei ole olemassa; mikään tai kukaan ei ole olennaisesti paha, ei edes Lucifer. Paha on jotakin, jonka me luodut teemme hyvistä aineksista, myös niistä aineksista, joista me itse koostumme, hajottamalla tarkoituksellisesti niille ominaista järjestystä. Vaikka Solovjov suhtautuu pahaan äärimmäisen vakavasti, hän ei halua väärällä tavalla esineellistää pahaa. Siksi hän korostaa sitä, että aivan kuten ylösnoussut Kristus on persoona, myös Antikristus on persoona eikä pelkkä voima tai periaate. Antikristusta ei voida pelkistää siihen, mitä poliittiset teologit haluavat kutsua “systeemiseksi pahuudeksi”.
Pahaan pyrkivä tahto voi toki tahtoa tavalla, joka tuottaa systeemisiä vaikutuksia. Se voi tavoitella tahtomaansa ennakoivasti ja hienostuneella tekniikalla. Yksi tahto, jopa hyvin narsistinen tahto, voi tehdä yhteistyötä toisen tahdon kanssa saavuttaen aivan poikkeuksellisia yhteistyön tasoja. Pahaa suunnitelmaa voidaan edistää tavoilla, joiden vaikutus tuntuu jopa suunnittelijansa eliniän jälkeenkin. Epätodennäköiset kumppanit voivat vehkeillä yhdessä tuon suunnitelman toteuttamiseksi, kuten he tekivät Jeesusta vastaan Jerusalemissa ja tekevät nytkin. Mutta pahaa ei ole olemassa ilman pahaan pyrkivää tahtoa. Tämä ei tarkoita sitä, ettei olisi olemassa sinänsä pahoja tekoja; niitä ei kuitenkaan tapahdu ilman aktiivisen toimijan tavoitteellista toimintaa, joka toimijana pysyy pohjimmiltaan hyvänä, jonka hyvyyden hän menettää vasta saavuttaessaan summum malum [suurin paha] -tilanteen [helvetin], jossa hän ei enää kykene toimimaan (tästä johtuu Jeesuksen käyttämä kielikuva “hampaiden kiristely”, jota me teemme pääasiassa nukkuessamme).
Raamatun kuvaus pahan etenemisestä kohti Antikristusta ei siis kerro vain yleisestä mahdollisuudesta tai tendenssistä, jonka kokonaisvaikutuksissa voimme toivoa olevan yhtä paljon laskua kuin nousua. Laittomuuden ihminen on tulossa. Hän on tulossa yhteiskuntana ja tuohon yhteiskuntaan sopivana järjestelmänä; mutta hän on tulossa myös yksittäisenä ihmisenä. Tuon ihmisen hetki lähestyy. Hän “ilmestyy omana aikanaan”, joka ei ole enää kaukana, sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa, ja se on ollut vaikuttamassa jo kauan.
On monia, myös kristittyjä, jotka vaistomaisesti pitävät tätä hienostunutta rosvoa (hän ei ole mikään karkea Barabbas!) parempana kuin Jeesusta. Ja on monia, joista on tullut moraalista totuutta koskevissa kysymyksissä niin huolimattomia, etteivät he ymmärrä, että heidän tarvitsisi tehdä mitään valintaa tai ainakaan sellaista valintaa, jota ei voi tehdä kätevän pikatunnistuskoodin avulla. On myös vähälukuinen joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka ovat imeneet Lessingin, Hegelin, Millin tai Marxin, jopa jesuiittahuijari Teilhardin oppeja niin syvälle itseensä, että he jumalallistavat historian. Näin he valmistautuvat olemaan historian oikealla puolella, elleivät sitten ole imeneet jotakin vielä synkempää juoden Nietzschen heille antamasta maljasta.
Tulos on sama. Kenelläkään ei ole jumalaa, joka voisi pelastaa kuolemalta, saati sitten helvetiltä. Kaikki palvovat Mammonaa tai jopa Molokia. He aikovat voittaa omakseen koko maailman, kenties pelastaa itse maailman kuolemalta — kestävä kehitys! — kunnes he eivät enää tarvitse sitä. Mutta herra Z. on oikeassa. Yksi kerrallaan he kadottavat sielunsa, eikä kukaan voi pelastaa heitä. Kieltäytyessään vastaanottamasta Isän todistusta Pojasta tai toimimasta sen mukaisesti he asettuvat edistyksen puolelle, juovat maljan rauhalle ja turvallisuudelle ja “nopeuttavat” vain oman kuolemansa päivää. He ovat todellakin onttoja ihmisiä.
Ilmestyskirjassa kirjoitetaan:
Peto, jonka näit, on ollut, mutta nyt sitä ei ole. Se tulee vielä nousemaan syvyydestä, mutta lopulta se joutuu tuhon omaksi. Ne maan asukkaat, joiden nimi ei maailman luomisesta alkaen ole ollut kirjoitettuna elämän kirjaan, hämmästyvät pedon nähdessään, sillä vaikka se on ollut ja mennyt, se on vielä tuleva.
Eikö tämä ole Johanneksen tapa kertoa meille, että kulttuurissamme on ammottava aukko? On vain yksi, “joka on, joka oli ja joka on tuleva”. Hänen nimensä on JHWH. Ja koska tuo yksi on tullut — hänen nimensä ihmiseksi tulleena on Jeshua — toista, teeskentelijää, diabolosta, ei nyt ole; hänellä ja hänen kanssaan asuvalla pedolla ei ole entistä valtaansa. Niillä tulee kuitenkin olemaan valta jälleen, kun muinainen [Baabelin tornin] suunnitelma päivitetään kokonaisuudessaan. Silloin paholainen ryntää esiin ja johtaa petoaan, jonka päässä esiintyy kerskaileva sarvi, jonka on määrä nauttia hetken aikaa omasta saapumisestaan. Jumala sallii sen, pyhän Mikaelin käsketään sallia se, kunnes hyvin ansaittu jumalallinen tuomio langetetaan lopullisesti.
Silloin lähtevät liikkeelle ne ”tulenlieskojen keskellä” olevista ”väkevistä enkeleistä” koostuvat legioonat, joiden komentaja esti niitä puuttumasta asioihin, kun Pietari veti harkitsemattomasti esiin oman heikon miekkansa. Tällöin ei todellisuudessa synny mitään todellista kamppailua, eikä Jeshuan valtakunnalle tule loppua. Hänen varaansa rakennetaan uutta ja ikuista kulttuuria, ehtoollisuhrin varaan rakentuvaa kulttuuria, joka avautuu pikemminkin ylöspäin kuin alaspäin. Sillä juuri nöyryys, kuten Augustinus totesi, “rakentaa turvallisen ja todellisen tien taivaaseen” (Jumalan valtio 16.4).
Solovjov oletti, että kaikki tämä toteutuisi meidän vuosisadallamme tai pian sen jälkeen. Hän kuoli vuonna 1900 ja sen jälkeen näyttääkin siltä, että maailmaa on ihmeellisesti valmistettu jokaiseen näistä kolmesta kiusauksesta. Ihmisellä on tarve saada leipää nälkäänsä tai, kuten meitä varoitetaan, hänelle tulee pian tällainen tarve. Hän kaipaa vakaata auktoriteettia ja tehokasta valtaa, vaikka se olisi kuinka ankaraa. Hän janoaa salaperäisyyttä ja merkitystä, jopa kaikkein omituisimmissa paikoissa. Kaikkea tätä ja paljon muuta tarjotaan teknologian ihmeiden avulla ja, jos Solovjov on oikeassa, persoonallisuuden voimalla. (Siellä missä persoonallisuus ei vakuuta, poliisitoiminta epäilemättä vakuuttaa.) Harhaanjohtava vaikutus on jo lähtenyt liikkeelle, ja alustavat petosartiklat, joilla Tulevaa Ihmistä markkinoidaan kirkoille, laadittiin jo jokin aika sitten. Paljon, vaikkakaan ei aivan kaikkea, on valmiina.
Koko maailmaan on tulossa koetuksen hetki. Tämän tiedämme Kristuksen arvovallalla. Läpäisevätkö tätä koetusta ketkään muut kuin ne, jotka ovat ottaneet vastaan todistuksen siitä, että paha on todella voitettu Kristuksen ylösnousemuksessa? Olipa heidän kohtalonsa maailmassa mikä tahansa, meillä on Kristuksen arvovallan perusteella tieto myös siitä, että ylösnousemuksen todistuksen vastaanottaneilla tulee olemaan kirkastettu osa ylösnousemuksen kautta saavutetusta voitosta.
© D. B. Farrow 2022. Solovjovin kirja löytyy täältä tai (oivaltavan esipuheen ja absurdin teosofisen jälkisanan kera) täältä. Lyhyt ote seuraa alla.
________________________________________
Pian sen jälkeen, kun oli julkaistu kirja nimeltä Avoin tie, joka teki sen kirjoittajasta suosituimman maan päällä koskaan eläneen ihmisen, Berliinissä oli määrä pitää Euroopan Yhdysvaltojen kansainvälinen perustuslakikongressi. Tämä liitto oli perustettu niiden kansainvälisten sotien ja sisällissotien jälkeen, jotka aiheutuivat mongolien ikeestä vapautumisen johdosta ja se oli johtanut huomattaviin muutoksiin Euroopan kartalla. Liitto oli nyt vaarassa, ei kansakuntien välisten ristiriitojen vaan erilaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten puolueiden sisäisten riitojen vuoksi. Euroopan politiikan pääjohtajat, jotka kuuluivat vapaamuurarien vaikutusvaltaiseen veljeskuntaan, tunsivat yhteisen toimeenpanovallan puutteen. Euroopan suurella vaivalla saavutettu yhtenäisyys uhkasi joka hetki hajota. Unionin neuvosto eli “Comité permanent universel” ei ollut yksimielinen, sillä kaikki paikat eivät olleet oikeiden vapaamuurarien käsissä. Neuvoston itsenäiset jäsenet tekivät erillisiä sopimuksia, ja tämä tilanne uhkasi johtaa uuteen sotaan. Silloin “vihityt” päättivät perustaa yhden miehen toimeenpanevan vallan, joka oli varustettu huomattavilla valtuuksilla. Pääehdokkaana oli vapaamuurarien salainen jäsen — “Tuleva Ihminen”. Hän oli ainoa ihminen, jolla oli suuri maailmanlaajuinen maine. Koska hän oli ammatiltaan oppinut tykkimies ja tulolähteeltään rikas kapitalisti, hänellä oli ystävälliset suhteet moniin talous- ja sotilaspiireihin. Toisena, vähemmän valistuneena aikana häntä olisi saatettu syyttää siitä, että hänen alkuperänsä oli äärimmäisen hämärä. Hänen äitinsä, epäilyttävän maineen omaava nainen, tunnettiin hyvin molemmilla pallonpuoliskoilla, mutta niiden miesten määrä, joilla oli syytä pitää häntä omana poikanaan, oli melkoisen suuri. Näillä seikoilla ei kuitenkaan voinut olla mitään painoarvoa aikakautena, joka oli jo edennyt niin pitkälle, että se oli oikeastaan viimeinen. “Tuleva Ihminen” valittiin lähes yksimielisesti Euroopan Yhdysvaltojen elinikäiseksi presidentiksi. Ja kun hän ilmestyi puhujakorokkeelle kaikessa nuoruuden yli-inhimillisen kauneuden ja voiman loisteessa ja esitti innoittavalla kaunopuheisuudella yleismaailmallisen ohjelmansa, kaikki olivat hänen persoonallisuutensa lumoissa ja päättivät innostuksen purkauksessa, jopa ilman äänestystä, antaa hänelle korkeimman kunnian ja valita hänet Rooman keisariksi.
