Professori Bruce Pardyn artikkeli We Approach State Singularity ⋆ Brownstone Institute on alun perin julkaistu Brownstone Institute sivuilla. Alla on artikkelin konekäännös
Bruce Pardy, 15.6.2024
Monet länsimaiden kansalaiset uskovat elävänsä vapaassa yhteiskunnassa tai lähes vapaassa. Ajan myötä viranomaiset vaativat kuitenkin yhä enemmän sananvaltaa kaikkeen.
Ihmiset eivät voi rakentaa omalle maalleen ilman lupaa. He eivät voi harjoittaa liiketoimintaa ilman lupia ja tarkastuksia. He eivät voi antaa neuvoja ilman ammattipätevyyttä. He eivät voi kouluttaa lapsiaan valtion määräämien opetussuunnitelmien ulkopuolella. He eivät voi palkata työntekijöitä täyttämättä lukemattomia työpaikka- ja verovaatimuksia. He eivät voi tuottaa ja myydä maitoa, juustoa tai munia ilman lupaa. He eivät voi ansaita rahaa, käyttää rahaa tai omistaa omaisuutta ilman, että heitä verotetaan ja sitten taas verotetaan.
Jeffrey Tucker kuvasi hiljattain kaikkivoipaa manageriaalista teknokratiaa kolmessa kerroksessa.
Hänen mukaansa syvä valtio koostuu voimakkaista ja salamyhkäisistä keskushallinnon virastoista turvallisuus-, tiedustelu-, lainvalvonta- ja rahoitusaloilla.
Keskivaltio koostuu lukemattomista kaikkialla läsnä olevista hallintoelimistä – virastoista, sääntelyviranomaisista, komissioista, osastoista, kunnista ja monista muista – joita johtaa pysyvä byrokratia.
Pintavaltio on lukuisia kuluttajille suunnattuja yksityisiä tai puoliyksityisiä yrityksiä, kuten pankit, suuret tiedotusvälineet ja valtavat kaupalliset vähittäiskauppayritykset, joita hallitukset tukevat, suojelevat, subventoivat ja vääristävät. Nämä kolme kerrosta toimivat yhdessä.
Esimerkiksi rahoitusalalla, kuten Tucker havainnollistaa, syvän valtion keskuspankki Federal Reserve vetää voimakkaita naruista, keskivaltion rahoitus- ja rahapoliittiset sääntelyviranomaiset valvovat lukemattomia sääntöjä ja toimintalinjoja, ja pintavaltion “yksityiset” titaanit, kuten BlackRock ja Goldman Sachs, hallitsevat kaupallista toimintaa. Tucker kirjoittaa, että järjestelmä on suunniteltu “läpitunkemattomaksi, pysyväksi ja yhä tunkeutuvammaksi”.
Olemme lähestymässä valtiollista singulariteettia: hetkeä, jolloin valtiota ja yhteiskuntaa ei voi erottaa toisistaan.
Fysiikassa “singulariteetti” on yksi piste avaruusajassa. Mustien aukkojen sisällä painovoima murskaa tilavuuden nollaan ja massatiheys on ääretön. Tietojenkäsittelytieteessä “teknologinen singulariteetti” on yhtenäinen keinotekoinen superäly. Singulariteetissa kaikki muuttuu yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi. Tietopisteet lähenevät toisiaan. Normaalit lait eivät päde.
Valtiosingulariteetissa valtiosta tulee yhteiskunta ja yhteiskunta on valtion tuote. Oikeudelliset normit ja odotukset muuttuvat merkityksettömiksi. Valtion tehtävänä on tehdä niin kuin se katsoo parhaaksi – koska kaikki ovat sen näkemyksen ilmentymiä. Valtuuksia ei ole erotettu toisistaan valtion haarojen – lainsäädäntövallan, toimeenpanovallan, byrokratian ja tuomioistuinten – välillä. Sen sijaan ne kaikki tekevät mitä katsovat tarpeelliseksi. Byrokratia säätää lakeja. Tuomioistuimet kehittävät politiikkaa. Lainsäätäjät järjestävät kuulemisia ja nostavat syytteitä. Hallituksen virastot muuttavat politiikkaa mielensä mukaan. Oikeusvaltioperiaate voidaan periaatteessa tunnustaa tärkeäksi, mutta käytännössä se hylätään.
Valtion singulariteetti on perimmäinen kollektivismi. Se muistuttaa vanhaa fasismia ja kommunismia, mutta se ei ole kumpaakaan. Fasistiset valtiot panevat täytäntöön aatteen, joka on usein kansallismielinen (“ylivertaisen rodun isänmaa”), ja värväävät yksityisiä toimijoita, erityisesti yrityksiä, aatteeseensa. Kommunistiset hallinnot puolustavat työväenluokkaa ja kieltävät yksityisomistuksen (“Maailman työläiset, liittykää yhteen”). Singulariteettia ei sitä vastoin edistä mikään muu ajatus kuin singulariteetti itse. Perustellakseen omaa hegemoniaansa valtio puolustaa erilaisia muita asioita. Nykyaikana sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ilmastonmuutos, transsukupuolisten oikeudet, feminismi, talousuudistus ja monet muut ovat palvelleet valtion vaikutusmahdollisuuksien laajentamista. Ongelmia harvoin ratkaistaan, mutta ratkaisun tarve ei olekaan syy tarttua ongelmiin.
Valtion singulariteetti kehittyy vähitellen ja salakavalasti. Siinä missä fasistiset, kommunistiset ja muut keskitetyn vallan järjestelmät ovat usein seurausta tarkoituksellisesta poliittisesta vallankumouksesta, länsimaissa kaikkivoipa manageriaalinen teknokratia on kasvanut, levinnyt ja tunkeutunut yhteiskuntaelämän nurkkiin ilman äkillistä poliittista mullistusta. Eräänlaisen institutionaalisen darwinismin tavoin julkiset virastot pyrkivät muodollisesta tarkoituksestaan riippumatta pysymään, laajentumaan ja lisääntymään.
Singulariteetissa kaikki ratkaisut kaikkiin ongelmiin löytyvät hallitukselta sen eri muodoissa. Ratkaisuna on aina tuottaa enemmän ohjelmia, sääntöjä, aloitteita ja rakenteita, ei koskaan vähemmän. Mustien aukkojen tavoin valtiolliset singulariteetit imevät ja murskaavat kaiken muun. Yritykset palvelevat valtion etuja ja osallistuvat talouden hallintaan. Singulariteetit tuhoavat vapaaehtoiset yhteisöjärjestöt miehittämällä tilan ja asettamalla esteitä tielle. Sekä vasemmisto että oikeisto pyrkivät valjastamaan valtion vallan muovatakseen yhteiskunnan omaksi kuvakseen.
Singulariteetissa ei voida ehdottaa valtion poistamista. Se olisi vastoin vallitsevaa ideologiaa ja omia etuja, mutta ennen kaikkea ajatus olisi käsittämätön.
Eikä vain virkamiehille. Kansalaiset, jotka ovat tyytymättömiä saamiinsa palveluihin, haluavat lisää palveluja ja parempaa politiikkaa. Kun koulut seksualisoivat heidän lapsiaan, he vaativat muutoksia opetussuunnitelmiin, eivät julkisista kouluista luopumista. Kun rahapolitiikka tekee taloista kalliita, he vaativat valtion ohjelmia kiinteistöhintojen laskemiseksi sen sijaan, että keskuspankeista luovuttaisiin. Kun julkiset hankinnat paljastuvat korruptoituneiksi, he vaativat vastuuvelvollisuusmekanismeja pienemmän hallituksen sijaan. Valtion singulariteetti ei löydy vain hallinnon rakenteista vaan myös ihmisten mielistä.
Nykyaikaisilla valtioilla on valmiuksia, joita niillä ei ole koskaan aiemmin ollut. Teknologinen kehitys antaa niille mahdollisuuden seurata tiloja, valvoa toimintaa, kerätä tietoa ja vaatia sääntöjen noudattamista kaikkialla ja koko ajan. Entisaikojen kollektivistisissa järjestelmissä hallitukset tiesivät vain sen, mitä ihmisten silmät ja korvat pystyivät kertomaan. Neuvostoviranomaiset olivat tyrannimaisia, mutta he eivät voineet välittömästi valvoa kännykkääsi, pankkitiliäsi, jääkaappiasi, autoasi, lääkkeitäsi ja puhettasi.
Emme ole vielä singulariteetissa. Mutta olemmeko ylittäneet tapahtumahorisontin? Mustassa aukossa tapahtumahorisontti on piste, josta ei ole paluuta. Painovoima muuttuu vastustamattomaksi. Mikään aine tai energia, valo mukaan lukien, ei voi paeta vetoa kohti kuilun ytimessä olevaa singulariteettia.
Tapahtumahorisontti kutsuu. Emme voi väistää sitä vain hidastamalla kulkuamme. Vapautuminen edellyttää pakonopeutta toiseen suuntaan.
Bruce Pardy
Bruce Pardy on Rights Probe -järjestön toiminnanjohtaja ja Queen’s Universityn oikeustieteen professori.
