Suomen Opetushallitus julkaisi vuonna 2015 oppaan Tasa-arvotyö on taitolaji: Opas sukupuolten tasa-arvon edistämiseen perusopetuksessa. Siinä kyseenalaistetaan sekä luonnollinen sukupuolijako että sukupuolijakoon perustuva avioliittokäsitys. Tältä osin oppaassa esitetyt toimintasuositukset ovat omiaan murentamaan korkeakulttuurin edellytyksenä olevaa vakaata avioliitto- ja perheinstituutiota.
Sukupuolien toisiaan täydentävyyden kyseenalaistaminen
Oppaassa suositellaan ”sukupuolitietoista” kouluopetusta, jonka yhtenä tuntomerkkinä on ”heteronormatiivisuuden” ja ”yksipuolisten perhemallien” kyseenalaistaminen (24). Yksipuolisella perhemallilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan avioliitto on yhden naisen ja yhden miehen välinen liitto, jonka hedelmänä syntyy lapsia. Tätä perhemallia kutsutaan yksipuoliseksi, vaikka siinä ovat edustettuina molemmat sukupuolet ja kaksi sukupolvea.
Jos tämä äiti-isä-lapsi -kolmoissidokseen perustuva perhemalli systemaattisesti kyseenalaistetaan kaikille pakollisessa kouluopetuksessa, asetetaan oppilaiden mielissä kyseenalaiseksi juuri se perhemalli, joka on historiassa ollut kaikkien korkeakulttuurien perustana.
Ainoastaan äiti-isä-lapsi -kolmoissidokseen perustuva perhemalli tekee lapselle mahdolliseksi luoda identiteettinsä läheisessä suhteessa omaan biologiseen alkuperäänsä. Tämän identiteetti- ja suhdeoikeuden kunnioittaminen on osa lapsen kunnioittamista itseisarvoisena olentona, päämääränä itsessään.
Eheä perhe korkeakulttuurin perustana
Opetushallituksen opas ohjeistaa opettajia kyseenalaistamaan kaikkien maailmankulttuurien perusvakaumuksen, että luonnollinen avioliiton muoto on naisen ja miehen välinen avioliitto, jonka hedelmänä syntyy lapsia ja muodostuu perhe. Kuitenkin historia osoittaa, että korkeakulttuurin jatkuvuus riippuu äiti-isä-lapsi -kolmoissidoksen vahvistamisesta. Yhteiskunnan tasapainoinen kehitys edellyttää, että kasvatus vahvistaa nuorten identiteettiä miehinä ja naisina ja kehittää heissä valmiuksia luoda onnellisia avioliittoja ja tasapainoisia perheitä.
Historian aikana korkeakulttuurit ovat kehittyneet vähitellen suuruuteensa, kukoistaneet muutaman vuosisadan ja alkaneet sitten rappeutua, kunnes ne ovat hajonneet ja kukistuneet. Miksi näin? Miksei kulttuurien kehitys ole suoraviivaista edistystä? Onko olemassa jokin kaikille korkeakulttuureille yhteinen perusta, jonka varassa ne kehittyvät ja jonka rappio lopulta aiheuttaa niiden hajoamisen?
Harvardin yliopiston sosiologin Carle Zimmermanin (1897−1983) mukaan keskeinen vastaus löytyy perheen merkityksestä yhteiskunnan uusiutumisprosessissa. ”Lukuisien suurten historiallisten muutosten lopullisen seuraamuksen ratkaisevat muutokset perhe-elämässä”.
Korkeakulttuuri kehittyy äiti-isä-lapsi -kolmoissidosta vahvistavan perhekeskeisen elämäntavan varassa, mutta kehittyessään ja vaurastuessaan se helpon elämäntavan yleistyessä usein menettää alkuperäisen yhteyden olemuksensa peruslähteeseen, perhekeskeiseen elämäntapaan.
”Kun tämä prosessi pääsee etenemään liian pitkälle, sivilisaatio kuluttaa pian loppuun yhteisölliset voimavaransa. Seurauksena on reaktio ja rappeutuminen. Reaktion aste ja pimeiden aikakausien pituus näyttää riippuvan siitä, kuinka nopeasti kulttuuri löytää tiensä takaisin alkulähtökohtaansa − perhekeskeiseen elämäntapaan.” (Zimmerman 783.)
Korkeakulttuurin elinvoimaisuus ja kehitys riippuu sen kyvystä luoda edellytyksiä uuden sukupolven kehitykselle. Uusi sukupolvi saa persoonallisen kehityksensä perustavat rakennusosat perheestä. Perheiden tekemiä virheitä ja niiden aiheuttamia vaurioita on vaikea korjata ja niiden korjaaminen tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Ovatko kaikki perhemuodot samanarvoisia?
Kuitenkin opetushallituksen oppaan (22) mukaan ”oppimateriaalien kuvituksissa, tarinoissa ja esimerkeissä olisi tärkeää tuoda esiin ihmisten ja perheiden moninaisuutta” ja erilaisten perhemuotojen ilmentämiä elämäntapoja on pidettävä samanarvoisina.
Tämä oppaan suosittelema lähestymistapa on ristiriidassa tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan lasten kehityksen, puolisoiden hyvinvoinnin ja yleensä yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta perhemuodot eivät ole samanarvoisia. Sukupuolieroon perustuva yksiavioinen perhemalli on luonnollinen tapa liittää äiti, isä ja lapsi toisiinsa ja se on ainoa, joka rakenteellisesti kunnioittaa lasten identiteetti- ja suhdeoikeuksia.
Yhteiskuntatieteen tutkimustulokset osoittavat, että äiti-isä-lapsi -kolmoissidoksen heikentyessä lisääntyvät myös lasten ja nuorten tunneongelmat ja käyttäytymishäiriöt. (Somerville 2007; Marks 2012)
Opas sotkee totuuskysymyksen ja suvaitsevuuskysymyksen toisiinsa. Kysymys jonkin tietyn käsityksen totuudesta on eri asia kuin eettinen periaate, jonka mukaan jokaisella ryhmällä on oikeus omaan elämäntapaansa. Suvaitsevuus ei edellytä relativismia, jonka mukaan kaikkia elämäntapoja on pidettävä yhtä hyvinä. Itse asiassa suvaitsevuus saa ehdottoman moraalisen merkityksensä vain moraalitotuuden viitekehyksessä.
Kirjallisuus
Marks, Loren (2012) ”Same-sex Parenting and Children’s Outcomes: A Closer Examination of the American Psychological Association’s Brief on Lesbian and Gay Parenting”, Social Science Research 41 (2012): 735−751.
Puolimatka, Tapio (2017) Seksuaalivallankumous – perheen ja kulttuurin romahdus. Kauniainen: Perussanoma. www.perussanoma.fi
Somerville, Margaret (2007) ”Children’s human rights and unlinking child−parent biological bonds with adoption, same-sex marriage and new reproductive technologies,” Journal of Family Studies 13, no. 2 .
Zimmerman, Carle C. (1947) Family and Civilization. Harper & Brothers.
