Mitä media sensuroi?

Sukupuolineutraalin avioliittolain ja sen puolesta käytävän kampanjan seurauksena sananvapaus on kaventunut Suomessa ja koko länsimaisessa kulttuurissa.

Lapsen oikeuksia koskeva tieto sensuroidaan

Media sensuroi sellaisen informaation, joka osoittaa sukupuolineutraalin avioliittolain olevan epätasa-arvoinen ja epäoikeudenmukainen yhteiskunnan heikoimpien jäsenten eli lasten kannalta. Enää ei ole poliittisesti korrektia sanoa, että lapsella on oikeus isään ja äitiin ja että tämä oikeus on jokaisen lapsen perustava ihmisoikeus.

Poliittisesti korrektia ei ole myöskään sanoa, että lasten sukupuoli-identiteetin hämmentäminen puhumalla sukupuolien moninaisuudesta voi olla turmiollista lapsen sukupuolisen identiteetin kehittymisen kannalta. Maailmassa on kasvava joukko nuoria ja aikuisia, joiden sukupuolta on hormonihoidoilla ja leikkauksilla korjattu, ja jotka nyt katuvat näiden hoitojen palautumattomia seurauksia.

Yllättävä sensurointi

Olin kuitenkin yllättynyt, kun avoin julkaisukanava Uusi Suomi sensuroi myös seksuaalikasvatusta käsittelevän artikkelini. Käsittelin siinä maailman terveysjärjestön WHO:n seksuaaliopetuksen mallia, jossa on muun muassa seuraavia opetustavoitteita 0−4-vuotiaille: Lapselle on kerrottava ”omaa kehoa kosketettaessa syntyvästä nautinnosta ja mielihyvästä, varhaislapsuuden masturbaatiosta”, “oikeudesta tutustua alastomuuteen ja oman kehoon”.

Artikkelissa pohdin mahdollisuutta, että Alfred C. Kinseyn ja hänen tutkimusryhmänsä lapsitutkimukset ovat vaikuttaneet aikamme seksuaalikasvatukseen ja erityisesti maailman terveysjärjestön seksuaalikasvatusta koskeviin suosituksiin.

Miten lapsen seksuaalisuudesta voidaan saada tietoa?

Kysymyksen ydin on seuraava: Millä tavalla on yleensä mahdollista hankkia sellaista tietoa lapsen seksuaalisuudesta, jonka pohjalta voidaan katsoa 0-4 -vuotiaan lapsen seksuaaliterveyden vaativan sitä, että hänelle kerrotaan masturbaatiosta?

Mikä tällaisessa pohdinnassa voisi olla ongelmallista? Eikö ole elintärkeää tietää, minkälaisiin tiedollisiin lähtökohtiin seksuaalikasvatuksen perustana oleva käsitys lapsen seksuaalisuudesta perustuu?

Tietolähteenä pedofiilien havaintoraportit

Tutkimusyhteisöltä meni lähes 50 vuotta huomata sitä Kinseyn kirjoissa selvästi esillä olevaa tosiasiaa, että Kinseyn ”tieteelliset” johtopäätökset lapsen seksuaalisuudesta perustuivat pääosin pedofiilien havaintoraportteihin.

Tällä hetkellä tätä tosiasiaa on kuitenkin vaikea kiistää, koska se on dokumentoitu James H. Jonesin arvovaltaisessa Kinseyn elämänkerrassa, jonka takakannessa on Kinsey-instituutin entisen johtajan ja Kinseyn läheisen työtoverin Paul H. Gebhardin suositus.

Kinseyn vaikutus käsitykseen lapsen seksuaalisuudesta

Aikamme seksuaalikasvatukseen ovat merkittävästi vaikuttaneet Kinseyn työtoverit kuten Wardell Pomeroy ja Kinseyltä paljon vaikutteita saanut seksuaalikasvattaja Mary Calderone. Vuonna 1960 Mary Calderone perusti Yhdysvaltain ensimmäisen modernin seksuaalikasvatusorganisaation, jolle hän antoi nimen Sex Information and Education Council of the United State (SIECUS). Wardell Pomeroy toimi jonkin aikaa SIECUS-järjestön presidenttinä.

SIECUS-instituutin perustamiseen ja toiminnan tukemiseen antoi merkittävää taloudellista tukea Playboyn omistaja Hugh Hefner, joka kannatti Kinseyn oppeja ja Calderonen tavoin pyrki muuttamaan seksuaalisuuteen liittyviä asenteita ”suvaitsevammiksi”.

Vaikka maailman terveysjärjestön seksuaalikasvatusta koskevien ohjeiden eurooppalaisessa versiossa ei mainitakaan Kinsey’ä, sen lähdeaineistossa on SIECUS-järjestön tuottamaa materiaalia.

Koska tiedeyhteisöltä meni niin kauan tiedostaa, että Kinseyn käsitys lapsen seksuaalisuudesta perustuu pääosin pedofiilien tuottamaan materiaaliin, Kinseyn käsitys muokkasi seksologiassa vallitsevaa käsitystä lapsen seksuaalisuudesta. Niinpä on perusteltua pohtia mahdollisuutta, että ne heijastuvat myös maailman terveysjärjestön seksuaaliopetuksen malliin.