Kenttäpiispa Pekka Särkiö teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle esittämällä tärkeän analyysinsa tekijöistä, jotka uhkaavat avioliittokulttuurin perusteita ja sen myötä koko yhteiskunnan, ja erityisesti sen kaikkein heikoimpien jäsenten eli lasten hyvinvointia (blogi on luettavissa archive.is)
Vaikka Särkiön blogin ympärille käynnistettiin valtakunnan laajuinen kohu, en ole mistään lukenut asiallista kritiikkiä, joka osoittaisi jonkin todellisen epäkohdan kirjoituksessa.
Särkiö puolustaa ydinperheen suojana olevia arvoja ja normeja. Särkiön blogia vastustetaan kiihkeästi, koska se paljastaa aktivistien ohjelman epäinhimillisyyden: he ajavat ydinperheen hajoamista, mikä vie lapsilta heidän kehityksensä perusedellytyksen. Ydinperheen eheys ja hyvinvointi ovat edellytyksiä koko yhteiskunnan hyvinvoinnille. Ydinperheen hajotessa lasten pahoinvointi kasvaa.
Vahvan avioliittokulttuurin merkitys
McGill yliopiston professori Douglas Farrow ilmaisee saman perusajatuksen näin: ”Naisen ja miehen avioliittoinstituution heikentäminen vie yhteiskuntaa kohti yleistä kulttuurista kaaosta, sillä heteronormatiivisuutta ei voida irrottaa erilleen kulttuurista. Se on yleispätevä piirre kaikissa kulttuureissa ja hyökkäys heteronormatiivisuutta vastaan voi merkitä vain kulttuurista itsemurhaa. – – Yksikään tällaisen lähestymistavan omaksunut yhteiskunta ei voi pitkällä tähtäimellä pysyä elinvoimaisena.” (Farrow 2010.)
Avioliiton ja perheen perustana on kolme ”heteronormatiivista” periaatetta. (1) Avioliitto on naisen ja miehen välinen, koska ainoastaan naisen ja miehen yhteydestä voi syntyä lapsia ja ainoastaan naisen ja miehen välinen avioliitto turvaa lapsen oikeuden tuntea isänsä ja äitinsä ja kasvaa heidän hoidossaan. (2) Avioliitto on puolisouskollinen, muut seksuaaliset suhteet poissulkeva instituutio. (3) Avioliitto on elinikäinen, koska se merkitsee kokonaisvaltaista sitoutumista puolisoon.
Normien ja ihanteiden merkitys kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän niitä rikotaan yhteiskunnassa. Normit purkamalla puretaan se moraalinen ohjeisto, joka auttaa ihmisiä toiminnassaan ottamaan muut huomioon.
Vaientamisyritykset
Twitter-keskusteluista ilmenee aktivistien pitävän tärkeänä sitä, ettei kukaan pystyisi enää lukemaan Särkiön blogia. Tämä vaientamisyritys on ymmärrettävää, koska blogin lukeminen paljastaa, ettei kohulle koskaan ollut mitään muita järkeviä perusteita, kuin aktivistien pyrkimys välttää oman ohjelmansa epäinhimillisyyden paljastumista.
Särkiön blogi ei ole yhdenvertaisuuden tai tasa-arvon vastainen. Päinvastoin, ainoastaan Särkiön puolustama isä-äiti-lapsi-kolmoissidokseen perustuva perhemalli kohtelee lapsia tasavertaisesti kunnioittaen heidän perustavaa ihmisoikeuttaan: oikeutta isään ja äitiin.
Blogi paljastaa, että päiväkodeissa ja kouluissa annettava sukupuoli- ja seksuaalikasvatus murentaa ydinperhettä ja siten vahingoittaa yhteiskuntamme kaikkein hauraimpia jäseniä eli lapsia.
Toivoisi, että tämänkin kohun puitteissa hyvesignaloiva kirkollinen ja kulttuurinen eliitti uhraisi ajatuksen lasten hyvinvoinnille ja lapsen perustaville ihmisoikeuksille kuten oikeudelle isään ja äitiin.
Pitkälle kehitetty julkisuuspeli
Kirjassani Saanko luvan – sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe (Perussanoma 2020) olen analysoinut aktivistien kampanjoita, joista Särkiön blogin ympärille nostettu kohu on malliesimerkki.
Kirjassa kirjoitan: ”Julkisuuskampanjat eivät saa alkuaan siitä, että joku aidosti loukkaantuu ja sen pohjalta alkaa toimia. Olisi nimittäin outoa, että ihmiset etsisivät kohdehenkilön tuotannosta jotakin loukkaavaa ja sitten levittäisivät tätä lausumaa julkisuuteen, niin että se loukkaisi vielä useampia ihmisiä. Kyse on vain pitkälle kehitetystä julkisuuspelistä.”
Vaikka Särkiön blogi on nyt poistettu Kotimaan sivuilta, se on vielä jonkin aikaa luettavissa Googlen arkistosta tästä linkistä:
Jos et ole kirjoitusta vielä lukenut, niin kehotan sen lukemaan.
